Olen viime aikoina pohtinut kielen voimaa. Vaikka sitä, millaisia merkityksiä sanat saavat ja miten ne muuttuvat.
Yksittäinenkin sana voi saada sellaisen painolastin, ettei sitä voi enää käyttää.
Kun isovanhempamme käyttivät viattomin mielin rotuilmaisua, me koemme n-sanan niin loukkaavana, etten minäkään sitä tähän kirjoita, vaikka on kyse vain analyysistä.
Sanoilla on voimaa. Se ei ole itsessään ongelmallista, päinvastoin. Sanojen pitää voida helliä, lohduttaa, vetää rajaa, rakentaa ja innostaa.
Vaaralliseksi sanan voima muuttuu, jos merkitys kätketään ja voimaa käytetään tietoisesti hyväksi.
Tuttu esimerkki historiasta on itäinen propagandakoneisto. Se käänsi positiiviselta kuulostavia sanoja – esimerkiksi edistyksellinen – oman ideologiansa välineeksi. Propagandalla innostettiin taistelemaan hyvän puolesta, vaikka todellinen tavoite oli oman vallan lisääminen.
Oman aikakauden vallankäyttöä on vaikeaa nähdä.
Tapahtumien keskellä sanojen takana olevat ideologiat eivät välttämättä avaudu, ja ne voivat temmata mukaansa ilman, että huomaa olevansa osa isompaa koneistoa.
Kysymys on käsittämätön.
Parhaillaan julkisuudessa keskustellaan, kenelle sivistys kuuluu. Millaista luku- ja kirjoitustaitoa tarvitsee ammattiin valmistuva?
Kysymys on käsittämätön.
Tässä lehdessä kuvataan Yhdysvaltojen kulttuurisotaa yhdestä näkökulmasta. Historia tulee avaamaan tapahtumien kehityskulkuja ja kerroksia, mutta se on selvää, että keskustelukulttuuri polarisoituu globaalisti.
Jos tällaisessa maailmassa ei turvata sivistystä, vahvaa kielipääomaa ja kriittistä ajattelua, meille käy huonosti.
Sanojen ymmärtäminen on demokratiassa keskeistä. Muuten ei tiedä, minkä puolesta äänestää ja toimii.
Sivistys ja siihen kuuluvat keskeiset arvot – vaikkapa toisen kunnioittaminen erimielisyyksistä huolimatta – ovat vahvan kansan perusta.
Yhteiskunnan tulee turvata kunnon koulutuspolku kaikille, mutta jokaisen on tunnettava oma vastuunsa siitä, että rakentaa eikä revi.