Olen pahoillani. Halusin kirjoittaa jostain aivan muusta kuin koronan kolttosista, mutta en vain voinut. Niin pahasti virus on tunkeutunut mieleenkin.
Viime ajat olen yrittänyt toteuttaa etäopetusta. Aivan helppoa ei ole ollut.
Tuntuu että erilaista nettisälää ja verkkoympäristöä rönsyää siellä sun täällä, enkä aina ole ihan kärryillä, mitä minkäkin ryhmän kanssa piti tehdä. Ja millä välineellä – ja ajalla.
Nyt tarvitaan joustoa ja ymmärrystä, jokaiselta. Opiskelijoiden pitää ymmärtää, ettei häthätää pystyyn polkaistu etäopetus vastaa lähiopetusta.
Koulujen johdon on hyvä muistaa, että on tärkeää pitää kaikki myös psyykkisesti terveinä eikä ketään pidä kuormittaa liikaa. Sama pätee opettajiin: varotaan, ettei tuupata oppilaille liikaa tehtävää – eikä itselle.
Selviytyminen riittää nyt, tähtisuoritusta ei tarvita. Tai tietokonetermein: olemme vikasietotilassa.
Omaa päätä voi säätää, maailmaa ei.
Filosofian kursseilla olemme pohtineet stoalaisuutta. Se korostaa, ettei pidä hermostua sellaisesta, mihin ei voi vaikuttaa.
Omaa päätä voi säätää, maailmaa ei.
Jo aikaa sitten Suomessakin päätettiin, ettei kaikille tehdä koronatestejä. Se ei oikeastaan pidä paikkaansa: meistä jokainen on nyt koronatestissä.
Nyt testataan, osaammeko huolehtia perusasioista, kuten omasta ja muiden hyvinvoinnista, ja onko meillä sellaisia mielentaitoja, ettemme liiaksi jumita asioissa, joille emme mitään voi.
Aloitin pahoittelulla, lopetan lupaukseen.
Niin paljon olen viime viikot kaivannut tavallista kouluarkea, että kun sellainen taas palaa, lupaan olla siitä kiitollisempi. Jos tunnin aluksi tietokone takkuaa ja opiskelijoiden tuijotus hermostuttaa, lupaan muistaa nämä surrealistiselta unelta tuntuvat ajat ja kiukkuilun sijaan arvostaa sitä näkyä, kun opiskelijat ovat tutusti ja turvallisesti luokassa.
Tyhjillä koulun käytävillä kävellessäni huomasin kaipaavani jo lops-palaveria ja välituntivalvontaa.
Kyllä, tämän täytyy olla unta.
Arno Kotro on lukion opettaja ja Opetusalan eettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja.