Vajaa kaksi kolmannesta opintojensa loppusuoralla olevista tulevista varhaiskasvatuksen opettajista aikoo pysyä ammatissa ainakin seuraavat viisi vuotta. Kolmannes on jatkosta epävarma, ja viitisen prosenttia haluaa lopettaa ennen kuin on kunnolla aloittanutkaan.
Onko syytä huoleen? Sikäli kyllä, että vakaopettajakoulutuksen suorittaneista on huutava pula, eikä pieneenkään hävikkiin olisi varaa. Helsinkiläisen päiväkodinjohtajan Essi Kantosen mukaan tulokset eivät kuitenkaan poikkea lähialoista.
– Kahlasin läpi eri opetusalojen sekä sosionomien, sosiaalityöntekijöiden ja sairaanhoitajien vastaavia lukuja, ja aika lailla samalaisia tuloksia löytyi.
Kantonen tutki yhdessä Helsingin yliopiston tutkijoiden Eeva-Leena Onnismaan, Jyrki Reunamon ja Leena Tahkokallion kanssa varhaiskasvatuksen opettajaksi opiskelevien sitoutuneisuutta työelämään näiden viimeisen harjoittelujakson jälkeen.
Aineisto koottiin Helsingin yliopiston varhaiskasvatuksen opiskelijoille vuosina 2013–2017 tehdyillä kyselyillä, joihin saatiin yhteensä 247 vastausta.
Tulokset kertovat sitoutuneisuuden kytkeytyvän työkokemukseen: vakaopettajiksi jatkoivat ne, joilla oli työkokemusta päiväkodista ennen opettajankoulutusta. Epävarmoilla oli merkitsevästi muita enemmän kokemusta peruskoulusta, esimerkiksi avustajan tehtävistä.
– Tuloksista seuraa kysymys, pitäisikö työkokemus ottaa huomioon opiskelijoita valittaessa, Kantonen tuumii.
Vielä muutama vuosikymmen sitten varhaiskasvatusopintoihin tultiin työelämän kautta: harjoittelussa kerättiin pisteitä koulutukseen pyrkimistä varten. Yliopistolehtori Eeva-Leena Onnismaan mielestä vanhassa järjestelmässä oli hyvät puolensa.
– Harjoitteluaika oli selkeä vinkki siitä, että hakija tietää, mihin on menossa. Tästä linjasta on sittemmin loitottu. Opintoihin halutaan nyt tuoreita ylioppilaita, joiden ammatinvalinta on usein vielä kesken, hän sanoo.
Harjoittelupaikan työkulttuuri merkitsee paljon.
Erityisesti viimeisen harjoittelun onnistumisella näytti olevan merkitystä ammattiin jatkamisen kannalta. Tutkijat korostavatkin yliopiston ja harjoittelupäiväkotien yhteistyön tärkeyttä.
Helsingin yliopiston vakaopettajaopintoihin kuuluu tällä hetkellä kaksi viiden viikon harjoittelujaksoa. Kantonen kertoo miettineensä paljon harjoittelukäytäntöjen kehittämistä.
Hän korostaa, että harjoittelujaksoja ei saa vähentää. Pidempien jaksojen lisäksi voisi olla lyhyitä, tiettyihin kursseihin liittyviä pätkiä. Opiskelijat voisivat myös seurata opettajan työskentelyä etäyhteyksin.
– Näin yhteistyö yliopiston ja työpaikan välillä vilkastuisi kumpaakaan osapuolta liikaa rasittamatta.
Onnismaa huomauttaa, että ohjaavan opettajan panos on tärkeä ja että harjoittelupaikan työkulttuuri merkitsee paljon.
– Siitä pitäisi jäädä opiskelijan mieleen kuva, että juuri tällaisessa paikassa minä haluan tehdä työtä – ja sellainen kuva siitä opiskelijalle yleensä myös jää.
Helsingin yliopiston vakaopiskelijat harjoittelevat kenttäpäiväkodeissa, joita on neljässä eri kunnassa. Päiväkodit valitaan hakemuksen perusteella. Opiskelijoiden ohjaajaksi pääsee vain, jos on suorittanut kasvatustieteellisen tiedekunnnan järjestämän koulutuksen.
Tutkimukseen vastanneet arvioivat hyvin eri tavoin sitä, miten tiimityö vaikuttaa vakaopettajan työhön. Monet vahvasti alalle sitoutuneista ajattelivat moniammatillisen tiimityön auttavan uran alussa.
Osa vastanneista piti kuitenkin tiimityötä uhkana. Heidän mielestään lastenhoitajat tunkeutuivat opettajan pedagogiselle tontille.
Essi Kantonen kertoo tuloksen mietityttäneen.
– Onko tiimityö järjestetty oikein? Päiväkodinjohtajan on otettava rohkeasti kantaa siihen, mitä tehtäviä kullakin tiimin jäsenellä on. Harjoittelussa johtajan pitää olla muuri, johon opiskelija voi vaikeissa tilanteissa nojata.
Päiväkotien henkilöstörakenne on muuttunut 1990-luvulta lähtien tavalla, joka heijastuu Onnismaan mukaan myös opiskelijoiden harjoittelukokemuksiin.
Aikaisemmin opettajat työskentelivät työpareina. Henkilöstörakenteen muututtua opettaja sai lähimmiksi työtovereikseen kaksi lastenhoitajaa, jolloin myös työkulttuuri muuttui.
– Moni opettaja koki, että työtä tehtiin lastenhoitajien ehdoilla, Onnismaa kertoo.
Hän uskoo, että uusi varhaiskasvatuslaki tuo työnjakoon kaivattua selkeyttä.
– Varhaiskasvatuslaki velvoittaa varhaiskasvatuksen opettajia ottamaan tiimissä pedagogisen vastuun. Se tosin saattaa pelottaa aloittelevia vakaopettajia. Opettajathan ovat päiväkodissa vähemmistönä.
Julkisuudessa esitettyjä väitteitä vakaopettajaksi opiskelevien suuresta hävikistä Onnismaa pitää liioitteluna ja ainakin osittain tarkoitushakuisena.
Hänen mukaansa määrää paisutellaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.
– Tarkoituksena on osoittaa, ettei vakaopettajien koulutusmääriä kannata kasvattaa, koska valmistuneet eivät kuitenkaan pysy alalla.
Onnismaa muistuttaa, ettei vakaopettajuudesta luopuminen tarkoita läheskään aina varhaiskasvatuksesta luopumista. Monet jatkavat varhaiskasvatuksen erityisopettajaksi tai päiväkodinjohtajaksi tai luokanopettajaksi esi- ja alkuopetukseen.
Tutkimusartikkeli
Sitoutuneet, epävarmat ja poistujat – varhaiskasvatuksen opettajaksi opiskelevien sitoutuneisuus työelämään opintojen loppuvaiheessa. Varhaiskasvatuksen Tiedelehti 2/2020.