“Joukkueurheilu on ongelmien ratkomista yhdessä. Koulussa voitaisiin ottaa siitä esimerkkiä. Ainut tapa oppia toimimaan ryhmässä on opetella tuntemaan erilaiset yksilöt ympärillään.
Susijengissä oli paljon ihmisiä erilaisista lähtökohdista, mutta kaikilla oli paikkansa yhteisössä. Tehtäväni joukkueen kapteenina oli tuntea pelaajat, vetää ryhmää yhteen ja estää kuppikuntia ajautumasta liian kauaksi toisistaan.
Kun ymmärtää, miksi toista ärsyttää jokin asia mikä ehkä itseä ei, oppii kommunikoimaan ja olemaan yhdessä hänen kanssaan.
Jos taas koulussa tiedetään esimerkiksi, miksi joku voi pahoin ja kiusaa, ratkaisumallit tilanteen hoitamiseksi kehittyvät.
Kokemukseni tiiviistä joukkueyhteisöstä auttavat minua toimimaan erilaisissa ympäristöissä. Pystyn lukemaan ja osallistamaan ihmisiä.
Jos minusta tuntuu, että jonkun kanssa on vaikea tehdä yhteistyötä, mietin aina, mitkä hänen motiivinsa ovat. Miten saisin vedettyä hänet mukaan porukkaan?
Kapteenille tällainen ajattelutapa on normaali, mutta olen huomannut, että työelämässä ja politiikassa se ei ole itsestään selvää.
Politiikan ilmapiiri on aika kamala. Yhteiskunta polarisoituu ja ihmiset ovat syvällä omissa poteroissaan.
Valtakunnanpolitiikasta näyttää puuttuvan empatiakyky. Kuntapolitiikassa on pakko löytää yhteistyökumppaneita, jotta saa asioita tehtyä.
Uskon oppineeni joukkueurheilussa empaattisuutta. Varsinkin kapteenin roolissa sitä tarvitaan. Joskus ihmiset silti yllättyvät, miten kilpailuhenkinen olen.
Susijengin tapahtumissa meillä oli kännykkäkielto esimerkiksi ruokailuissa. Se pakotti meidät kohtaamaan toisemme ja keskustelemaan, eikä pelkästään pelaajien kesken vaan myös valmentajien, fysioterapeutin, hierojan, huoltajan ja joukkueenjohtajan kanssa.
Koripallojoukkueella on paljon harjoituksia ja pelejä, mutta joukkueen oppii tuntemaan vasta, kun viettää yhdessä toisenlaista aikaa vaikka ruokapöydässä tai bussissa.
Ajattelen, että samalla tavalla koulussa välitunnit ovat merkityksellisiä hetkiä. Niiden aikana tapahtuu paljon tunnekasvatusta, sosiaalista kasvatusta ja kohtaamisia.
Myös lasten leikeissä ja pihapeleissä yhteisöllisyys on sisäänrakennettuna.
Varhaiskasvatukseen on rakennettu systeemi, jossa lapset pääsevät ulos leikkimään, oli sää mikä tahansa.
Sitten koulussa lapset opetetaan istumaan paikoillaan ja liikkuminen romahtaa. Olen miettinyt paljon, miten liikettä voitaisiin ylläpitää esimerkiksi välitunneilla.
Kun puhumme siitä, että lapset ja nuoret liikkuvat liian vähän, puhumme yleensä urheilusta. Hikiliikunnalla on toki paikkansa, mutta tärkeämpää olisi saada arkiliikunta osaksi jokaista päivää.
Sopivassa välissä voisi olla kymmenen minuutin jumppa tai vartin happihyppely. Siinä liikunnanopetuksen asemaa voisi vahvistaa.
Opettajat tekevät todella tärkeää työtä liikuntakasvattajina, ja heillä oli minullekin iso merkitys liikunnallisen elämäntavan muodostumisessa.
Helsingin Mäkelänrinteen urheilulukiossa liikunta oli kivaa. Siellä oli paljon urheilijoita, jotka ymmärsivät, että voimme kokeilla eri lajeja, mutta kaikessa ei voi olla paras.
Kokeilukulttuuria ja rohkeutta epäonnistua kaipaisin myös nykypäivän liikuntatunneille.
Mistä on kyse?
Susijengin eli Suomen koripallomaajoukkueen entinen kapteeni Shawn Huff puhuu Educassa perjantaina 24.1. klo 15 yhteisöllisyydestä ja joukkuehengen merkityksestä. Hän antaa myös vinkkejä liikunnalliseen elämäntapaan. Lue Huffin esiintymisestä linkistä, joka vie Educan ohjelmaan.