Vastapaino: Joka päivä pyöräkuplassa

Valkoinen lakeus hohti maaliskuun auringossa. Esa Kiviharju polki kaverinsa kanssa Perämeren jäälle aurattua tietä pitkin Hailuodon saarelle. Nastat rouskuttivat jäähän ja ohi sujahteli harvakseltaan retkiluistelijoita. Valon kirkkaus säkenöi joka puolelta.

Pyöräily retkiluisteluradalla viime vuonna nousi yhdeksi hienoimmista kokemuksista, joita Esa on pyörän selässä kokenut. Se on paljon sanottu, sillä hän pyöräilee vuosittain noin 25 000 kilometriä.

Oulun Pikkaralan koulun 5.–6.-luokan luokanopettaja polkee läpi vuoden myös 17 kilometrin matkan työhönsä. Kotimatkalla hän käy usein ruokakaupassa ja lähes päivittäin kirjastossa. Matkaa kertyy päivässä 40–50 kilometriä.

Ihan jokaisena päivänä pyöräily töihin ei onnistu. Joskus harvoin Esakin hyppää autonrattiin, jos töihin pitää viedä raskaampia esineitä.

– Sitten haukottelen koko aamupäivän. Se ei sovi minulle.

Esa nousee aamulla vartin yli kuudelta ja on pyörän selässä varusteissaan tunnin päästä. Työpaikalla pukuhuoneessa odottavat työvaatteet. Vaatteidenvaihdon jälkeen on vielä aikaa aamukahville opettajanhuoneessa.

Esa on opettanut yhdysluokkaa yli 20 vuotta ja rutinoitunut eriyttämään tehtäviä ikä- ja kehitystason mukaan. Tärkeintä työssä on Esan mukaan osata tukea ja kannustaa oppilaita löytämään juuri heidän omat vahvuutensa ja mielenkiinnon kohteensa. Pienessä kyläkoulussa tutustuminen oppilaisiin ja heidän vanhempiinsa onkin nopeaa.

Työpäivästä palautumiseen pyöräily on jälleen oiva lääke.

– Kun lähden väsyneenä iltapäivällä hiljalleen ajelemaan takaisin, piristyn kummasti.

Työmatkojen lisäksi Esa osallistuu ja on kantava voima erilaisissa yhteisajoissa. Hän on järjestänyt 1990-luvun alkupuolelta lähtien Oulun alueella kaikille avoimia yhteislenkkejä, jotka starttaavat läpi vuoden sunnuntaiaamuisin kello kahdeksalta.

Pyöräilijöiden kirjo noin neljän tunnin lenkeillä on laaja. Ikäjakauma ulottuu aina 15-vuotiaasta 75-vuotiaaseen. Mukana polkee niin poliiseja kuin yliopiston professoreita, osa intohimoisia kuntopyöräilijöitä, osa rauhallisia retkeilijöitä.

– Sehän se parasta onkin. Reissuilla oppii tuntemaan ihmisiä ihan eri taustoilla.

Jokaisen lenkin jälkeen nettiin ilmestyy Esan huumorin sävyttämä selostus reissusta.

Kesäisin lenkeillä on mukana 20–30 polkijaa, talvella yleensä hieman alle kymmenen. Talvipyöräily vaatii varustautumista ja erityisesti kehon ääripäät pitää suojata: kädet, jalat ja kovalla pakkasella kasvot.

Pakkasta hyytävämpi sää on muutama aste plussaa ja veden ja rännän sekainen sade. Tuolloinkin Esa hyppää pyöränsä selkään. Harrastuksen mielekkyyttä tulee kyseenalaistettua oikeastaan vain lumisateen jälkeen, kun maassa on vielä paksu kerros nuoskaa.

Yleensä menee silti hyvin. Talvella sykähdyttävä vastakohta Perämeren lumiautiudelle on kaamoksen läpitunkematon pimeys ja pienet metsien keskellä kiemurtelevat maantiet.

Viimeksi Esa tunnelmoi pidemmän kaavan kautta kaamoksen pimeyttä, kun vuoden lyhimpänä päivänä järjestettiin auringonlaskusta auringonnousuun kestänyt Talvipäivänseisaus-ajo Oulussa ja Tampereella. Esa ajoi kolmen muun kanssa 20 tuntia ja pysähtyi kymmenen Oulun lähialueen kirkon edessä.

– Ideana on ajaa niin hiljaa, että tuntuu koko ajan mukavalta.

Kuten lähes aina, Esa Kiviharjulla oli termospullossa mukana kuumaa teetä ja pyörälaukussa voileivät. Illalla miehet söivät huoltoasemalla Limingassa lihapullia ja perunamuusia. Kolmelta aamuyöllä pyöräilijäryhmä pysähtyi 65 kilometrin päässä Iin kirkon edessä.

– Tunnelma oli jännä. Missään ei ollut valoja. Pimeitä teitä ajaessa on kuin kuplassa, jossa paha maailma on kaukana. Siihen tunteeseen jää helposti koukkuun.