Oletko säkin mamu? Joo, kyllä minä taidan olla, vastaa suomea toisena kielenä Vantaan Korsossa opettava Anna Soudakova. Miten sä sitten voit opettaa suomea?
Näin oppilaat usein kyselevät Annalta. Silloin Anna alkaa yhdessä heidän kanssa miettiä polkua, joka johdatteli hänet äidinkielenopettajaksi.
Äidinisältään Anna oppi sukunsa tarinan.
Anna syntyi Leningradissa, nykyisessä Pietarissa, ja oppi lukemaan ja kirjoittamaan venäjäksi. Rakkaus lukemiseen ja tarinoihin syttyi varhain.
– Perheessämme on aina luettu. Meitä lapsia myös ohjattiin siihen.
Äidinisältään Anna oppi sukunsa tarinan.
– Olimme hyvin läheisiä. Kuljimme paljon metsissä tai luimme yhdessä, ja mitä tahansa teimme, ukki kertoi tarinoita. Kun kasvoin, aloin itsekin kysellä.
1930-luvulla, ukin ollessa viisivuotias, hänen isänsä, äitinsä ja muita sukulaisiaan katosi jäljettömiin. Sen jälkeen ukki, hänen sisarensa ja isovanhempansa karkoitettiin Uzbekistaniin. Siellä ukkia halveksittiin isänmaan vihollisten lapsena.
Vanhempien kohtalo selvisi kymmeniä vuosia myöhemmin. Anna oli sattumalta isovanhempiensa luona, kun kirje KGB:ltä saapui. Se oli päivätty helmikuulle 1992.
Vasta silloin Annan ukki sai täyden varmuuden vanhempiensa kohtalosta. Heidät oli tuomittu terrorismista ja teloitettu vuonna 1937, vuosi katoamisensa jälkeen.
He olivat olleet syyttömiä ja kirjeessä pahoiteltiin heidän kohtaloaan.
Anna muistaa, kuinka ukki, joka ei yleensä koskaan itkenyt, puhkesi itkuun kirjeen luettuaan.
– Se oli hirveän voimakas hetki.
Annan äidinäidin isä oli aikoinaan lähtenyt Suomesta rakentamaan Neuvostoliittoa. Kun Neuvostoliitto hajosi, jälkeläiset perheineen saivat palata Suomeen.
Annan perhe saapui maahan marraskuussa 1991, kun Anna oli kahdeksanvuotias. Koti löytyi Turusta Lausteen lähiöstä. Ukki ja mummi seurasivat perässä ja muuttivat naapuriin.
Valmistavaa opetusta tai suomi toisena kielenä opetusta ei ollut. Anna aloitti tammikuussa suoraan toiselta luokalta. Hän jännitti suunnattomasti.
– Olin käynyt Pietarissa suomen kielen kerhoa. En silti ymmärtänyt mitään. Jos joku nauroi, luulin että minulle nauretaan.
Keväällä Anna pystyi jo kommunikoimaan ja hänellä oli kavereita. Lausteen ala-asteesta jäivät lämpimät muistot.
Samanikäiset maahanmuuttajat koottiin siihen aikaan samaan ryhmään. Annan opettaja Sirkku Siren kierrätti oppilaitaan autollaan Turun linnassa, tuomiokirkossa ja muissa tärkeissä paikoissa.
– Lopuksi hän tarjosi kotonaan mehua. Tunsin, että meidät hyväksytään. Nyt kun olen itsekin opettaja, hämmästelen, miten hän jaksoi ja ehti.
Anna haluaa kirjoittaa suomeksi, koska suomen kieli on niin sointuvaa ja taipuisaa, kuin loputonta laulua.
Anna tiesi jo varhain, että hänestä tulee ranskan kielen opettaja.
– Luin Ranskasta, kuulin ranskaa televisiosta ja rakastuin kieleen. Kaikki Ranskaan liittyvä oli romanttista, kaunista ja herkullista.
Palo oppia ranskaa oli niin kova, että Anna meni 13-vuotiaana kansalaisopiston ranskan kurssille ja oppi eläkeläisten joukossa alkeet. Kahdeksannella luokalla hän sai vihdoin opiskella kieltä myös koulussa.
Yliopistossa Anna opiskeli ensin ranskaa ja venäjää. Hän pelkäsi, ettei yhdistelmällä saa töitä.
– Päätin rohkeasti pyrkiä opiskelemaan suomea. Valmistuinkin myös äidinkielenopettajaksi. Se tuntuu vieläkin ihan huikealta.
Aluksi lapset vaikenivat taustoistaan.
Äidinkieli on Annasta outo sana.
– Puhun oppilaille mieluummin omasta kielestä. Venäjän lisäksi myös suomi on oma kieleni, enkä tarvitse siihen keneltäkään lupaa. Oppilailta kysyn, mitkä ovat heidän omia kieliään.
Annan työpaikka, Leppäkorven koulu Vantaan Korsossa on monikulttuurinen. Aluksi lapset kuitenkin vaikenivat taustoistaan.
– He sanoivat, etteivät tiedä, mitä kieltä kotona puhutaan.
Anna keksi perustaa työkaverinsa luokanopettaja Iina Eklundin kanssa kielen ja kulttuurin Kieku-ryhmän.
– Puhuimme oppilaille, miten hienoa, että on niin paljon kieliä ja kulttuureja.
Se aukaisi hanat. Lapset vertailevat kieliään ja arvuuttelevat toisiltaan, miten sana sanotaan heidän omalla kielellään.
– He voivat kertoa, että minulla on kolme omaa kieltä. Se on ihanaa.
Vuonna 2008 Anna seisoi Sandarmohin joukkohaudalla Venäjän Karjalassa. Aurinko paistoi mäntyjen lomasta. Ihmiset lauloivat hiljaa. Jalkojen alla nukkuivat vainajat. Ammutut ja metsän siimekseen niille sijoilleen haudatut, myös Annan isoisovanhemmat.
– Meitä muistopäivän viettäjiä oli haudalla valtavasti, eri kansallisuuksia. Jokin isompi voima yhdisti meitä. Se oli järisyttävää.
Anna päätti taltioida ukkinsa kertomukset lapsilleen ja tuleville polville. Hän meni elämäkertakirjoittamisen kurssille.
– Kun tekstiä alkoi tulla, ukki ja muut edesmenneet heräsivät eloon. Tajusin, ettei tästä tule pelkkää selostusta vaan romaani.
Mitä männyt näkevät ilmestyi viime kesänä. Se perustuu myös ukin kenkälaatikosta löytyneisiin kirjeisiin ja arkistolähteisiin.
– Toivon ihmisten ymmärtävän, kuinka tärkeitä historialliset faktat ovat. Muuten kauheudet toistuvat aina uudestaan.
Kirja on ajankohtaisempi kuin Anna toivoisi.
– Sandarmohin virallinen muistopäivä on lopetettu. Joukkohaudan löytänyt tutkija on vangittu. Historiaa väärennetään taas.
Jos meri jäätyy, Anna kävelee mielellään jäällä. Siellä hän tuntee itsensä vapaaksi ja linkittyneeksi luontoon ja sen voimaan.
Koskaan ei voi tietää, mitä lapsi on kokenut. Se voi olla jotain, mitä emme osaa edes kuvitella. On myös ylisukupolvista pelkoa. Kun Anna opettaa, hän muistaa tämän.
– Itse olen aina pelännyt, että huomenna tapahtuu jotakin pahaa. Vasta kirjoittaessani ymmärsin syyn. Ukkihan joutui pelkäämään omasta ja muiden puolesta. Hän etsi koko elämänsä vastausta, miksi paha tapahtui ja kuka kantaa vastuun.
Ukilta Anna oppi, että pimeimpänäkin hetkenä jostain löytyy valoa.
– Hän osasi iloita pikkuasioista. Hän kirjoitti väkeviä runoja, kuinka valta turmelee ihmistä, ja vapautui tuskasta. Hän ei katkeroitunut, vaan tavoitteli hyvää ja selviytyi.
Anna kannustaa omia oppilaitaan uskomaan itseensä puhumalla paljon unelmista.
– Moni ei ensin uskalla unelmoida kuin kännykästä tai pleikkarista, mutta he rohkaistuvat. Jokainen saa unelmoida suuria ja luottaa, että pystyy saavuttamaan haaveensa.
Anna kertoo myös omista toteutuneista unelmistaan.
– Haluan näyttää, että kaikki on oikeasti mahdollista.
Anna Soudakova
- Syntyi Neuvostoliitossa 1983.
- Muutti 8-vuotiaana perheensä mukana Venäjältä Turun Lausteelle.
- Opettaa Leppäkorven koulussa Vantaalla suomea toisena kielenä vuosiluokille 1–5.
- On myös ranskan ja venäjän kielten opettaja.
- Perheeseen kuuluvat puoliso sekä 5- ja 14-vuotiaat lapset.
- Esikoisromaani Mitä männyt näkevät oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi