Tapaamme Eleonora Pannaccin venetsialaisen kahvilan terassilla aurinkoisena joulukuisena aamupäivänä. Hän työskentelee tutkijana Universitá Ca’ Foscarin yliopistossa, mutta haluaa opettajaksi.
Pannacci on perehtynyt kielten opettamiseen vähemmistöille. Hän oli Bulgariassa vapaaehtoistyössä kieltenopettajana ja teki tuosta ajasta lopputyönsä.
Pannacci opetti englantia romani- ja turkkilaislapsille, eli maan kahden suurimman etnisen vähemmistön edustajille.
– Se ei ollut helppoa, sillä heillä ei ollut kunnon pohjakoulutusta. Lähdin sinne korkein odotuksin, mutta vähän petyin, hän myöntää.
Pannaccin mielestään oppimisen tulisi alakoulussa olla leikinomaista. Bulgariassa hän käytti opetuksessaan muun muassa satuja, haikurunoja ja itse keksimiään pelejä.
Saduista ja niiden sanomasta keskusteltiin lasten kanssa. He saivat miettiä vaikkapa erilaisuuden merkitystä sadussa Ruma ankanpoikanen.
– Tämä on etniseen vähemmistöön kuuluville lapsille erittäin omakohtainen aihe.
Kirjatkin ovat tärkeitä varsinkin sanaston ja kieliopin oppimisessa. Kirjat auttavat myös lähestymään opetettavaa aihetta monesta näkökulmasta.
– Kirjojen täytyy kuitenkin näyttää lasten silmissä kiinnostavilta myös ulkoasultaan.
Erityisesti selkokieliset kirjat osoittautuivat Bulgariassa hyödyllisiksi. Pannacci olikin maassa siellä asuvan suomalaisen kirjailijan, lasten selkokirjoihin erikoistuneen tohtori Sabira Ståhlbergin kutsusta.
Pannacci korostaa kielten oppimisen merkitystä paitsi vähemmistöryhmille ja maahanmuuttajille, myös valtaväestölle.
– Italiassakaan englannin taito ei ole mikään itsestäänselvyys. Silti Venetsiassa ei olisi mitään elämää ilman turisteja, hän hymähtää.
Pannaccin mielestä opettaminen on Italiassa usein melko vanhakantaista. Uutta tekniikkaa ei käytetä välttämättä edes yliopistoissa, saati luokkahuoneissa. Varsinkin vanhempi opettajakunta vieroksuu moderneja ajatuksia.
– Itse olen innokas oppimaan uutta ja soveltamaan uusinta teknologiaa opetuksessa. Etsin myös tietoa itsenäisesti netistä. Jatkuva itsensä kehittäminen on tärkeää, Pannacci muistuttaa.
Koska tutkijan palkalla ei tule Venetsiassa toimeen, hän tekee toista työtä kahvilassa.
Italian kouluissa resursseista on pulaa ja koulurakennusten kunnossa on toivomisen varaa. Vastavalmistuneille opettajille on tarjolla lähinnä sijaisuuksia. Vakituisessa virassa olevien kuukausipalkka on 1200–1300 euroa.
– Se riittää yksineläjälle, mutta perhettä sillä ei elätetä. Italia on hyvä paikka elää, jos on hyvä työpaikka, Pannacci huomauttaa.
Italiassa erityisoppilailta puuttuu päteviä opettajia.
Tutkija-opettaja perää intohimoa työntekoon.
Monet italialaiset opettajat tekevät hänen mukaansa vain sen, mitä viran hoitaminen minimissään vaatii.
Opettajat eivät välttämättä edes tunne oppilaitaan, eikä tapaamisia vanhempien kanssa ole systemaattisesti.
– Minkä tahansa työn voi tehdä hyvin tai huonosti. Jos minulla on intohimo ravintolatyöhön, voin olla siinä hyvä. Jos opettajalla ei ole intohimoa, hän kyllä suoriutuu työstään, mutta ei hyvin, hän pohtii.
Pannaccilla intohimoa opettajan työhön riittäisi. Hän ei viihdy akateemisissa ympyröissä, vaan kaipaa kanssakäymistä ihmisten kanssa. Erityisen lähellä hänen sydäntään ovat erityisryhmät, kuten maahanmuuttajat ja erityislapset.
– Haluan auttaa ihmisiä opettamalla. Koska erityisryhmät ovat kaikkein haavoittuvimpia, opetan mieluiten heitä. Kielitaidon kehittäminen auttaa heitä työllistymisessä, maasta riippumatta.
Erityisoppilailta puuttuu Pannaccin mukaan Italiassa päteviä opettajia.
– Yliopistoista heitä kyllä valmistuu, mutta koulutus on usein pintapuolista.
Pannacci moittii Italian opettajankoulutusta liian teoreettiseksi.
Myös harjoitteluvaihe on liian lyhyt, eikä sitä ole pakko edes suorittaa luokassa.
– Pedagogiset valmiudet voivat jäädä harjoittelun jälkeenkin ohuiksi. Tarvittaisiin lisää koulutusta luokan hallintaan ja empatiaan.
Jos nuorilla opettajilla on tuuria, vanhemmat opettajat tukevat heitä käytännön työssä.
Pannacci kaipaa muutenkin vertaistukea. Opettajaliitto on hänen mielestään liian iso, jotta sieltä saisi yksilöllistä tukea.
– Paikallista toimintaa täytyisi olla enemmän, hän toivoo.