Open tarina: Pasi Varjukselle opettaminen on yllätyksellisyyttä ja riskinottoa

Opettamisessa on kyse katsojan valloittamisesta uudelleen ja uudelleen, sanoo luokanopettaja ja draamaopettaja Pasi Varjus.

Hän opettaa nelosluokkalaisia Turun normaalikoulussa. Vapaa-ajalla kokenut esiintyjä harrastaa teatteria, musiikkia ja klovneriaa.

Varjuksen tie klovneriaan oli luonteva. Hän näytteli Turun ylioppilasteatterissa opiskeluajan ja pitkään sen jälkeenkin, osallistui fyysisen teatterin ja improvisaatioteatterin kurssille, kokeili naamioteatteria.

Nelisen vuotta sitten hän löysi klovnerian, jossa sanoo olevansa aivan untuvikko.

Aikaa vievät klovnerian tekniikkaan perehtyminen ja hahmon kehittely. Hahmosta tulee tehdä monitasoinen. Pinnallisesta pelleilystä ei ole kysymys.

Viimeisimpänä Varjus on soveltanut klovnerian oppeja opetukseensa.

”Joka päivä ja joka oppitunnilla oppilaat pitää voittaa puolelleen.

Riskinottoa, jonka kautta oppii ja kehittyy. Sitä opettaminen on Varjuksesta. Samat temput eivät toimi aina.

– Mikä toimi tänään, ei ehkä toimi huomenna. Opettamisessa hauskin juttu on yllätyksellisyys.

Opettaminen ei ole paistattelua luokan edessä tai temppuja vaan oppilaiden innostamista mukaan koulutyöhön, toteaa Varjus.

– Joka päivä ja joka oppitunnilla oppilaat pitää voittaa puolelleen. Ääni on edelleen opettajan tärkein työkalu.

Varjus muistuttaa, ettei monotoninen puhuva pää toimi. Äänenkäytön perusta on koko keho.

– Varsinkin pienille oppilaille opettajan äänenvaihtelut ovat tärkeitä.

Varjuksesta opettajalla tulee olla uskallusta opettamisessa ja ilmaisussa.

– Kannattaa kokeilla uusia tapoja olla ope, opettaa. Pitää etsiä rohkeutta omista tykötarpeista ja opettaa sellaisena kuin itse on, Varjus pohtii.

Hän lisää, ettei opettajan tietenkään tarvitse olla näyttelijä, vaan sinut itsensä ja kehonsa kanssa.

Opetus voi olla kerronnallista, kuin kertoisi tarinaa.

– Tarinoista pitää jokainen. Tarinoita on kaikkialla, ne ovat universaaleja. Meillä on monikulttuurinen koulu. Tarinanomaisuus tukee opetuksen ymmärtämistä, kun suomen kieli on hakusessa, Varjus kertoo.

Tarinamaisuus helpottaa oppilaita ymmärtämään opettajan kertomaa, ja oppilaiden on helpompi osallistua.

– Tarinat ovat vuorovaikutteisia, Varjus sanoo.

”Ysiluokkalaiset sanovat mutkitta: mennään leikkimään.

Syntymäpäivänään lokakuussa Pasi Varjus otti vähän isomman riskin ja järjesti luokalleen synttärijuhlan. Etukäteen hän kertoi oppilaille, että tulossa on ehkä yllätysvieras, joka on ujo ja voi jännittää vierailua.

– He kyselivät ja pohtivat pari viikkoa kuka se voi olla. Sanoin vain, että minun pitää kysyä vieraalta uskaltaako hän tulla.

Kun juhlapäivä koitti, Varjus toi luokkaan täytekakun ja “lähti palaveriin”. Opetusharjoittelijat jäivät luokkaan lasten kanssa ottamaan vastaan odotettua vierasta.

Ja sieltä hän tuli. Luokkaan astui arasti hyvin ujo, kiltti hahmo, jolla oli pyöreä punainen nenä. Siinä oppilaiden edessä seisoi Varjuksen klovnihahmo Pablo.

Lapset ottivat ujon klovnin lämpimästi vastaan. Pablo ilahtui, kun lapset tervehtivät ja rohkaistui, kun lapset rohkaisivat.

Pablo näki kakun ja aikoi syödä sen. Lapset estivät Pabloa, koska synttärisankari ei ollut vielä paikalla. Vieras pelästyi, lapset rauhoittelivat. Kun Pablo toisti kakunsyöntiaikeitaan, lapset nauroivat.

Koska klovni ei puhu, Pablo jätti miimiset terveiset Pasi-open kuvalle ja lähti iloisesti vilkuttaen.

Kukaan lapsista ei tunnistanut opettajaansa nenän takaa – tai ei halunnut tunnistaa.

– Ulkonäössäni ei ollut muuta uutta kuin se punainen nenä. Lumous oli täydellinen, Varjus sanoo.

Hän kertoo jännittäneensä hahmonsa tuomista luokkaan, vaikka on esiintynyt paljon. Hahmon tuominen omaan luokkaan toi ujouden esiin ja mukaan esitykseen.

– Riski kannattaa lasten kanssa ottaa. Kokeile uutta, niin saat uutta.

Myöhemmin luokassa tutustuttiin punaiseen nenään. Nenän avulla on etsitty omia klovnihahmoja, tehty pieniä kokeiluja.

Oppilaat ovat sovitelleet erilaisia hattuja, keksineet nimen omalle hahmolle ja pohtineet vähän sen luonnettakin.

– Hahmojen esittäytymiseen kuuluu, että jokainen saa isot aplodit, vaikka vain tulisi ja kävelisi ympyrän. Ohjeena on, että aplodeerataan kuin se olisi paras juttu ikinä.

Mitä pienet klovnit sitten fyysisesti tekevät? Klovnihahmo ei ehkä osaa jotain helppoa ja selvää. Asian nurinkurinen opettelu voi saada muut nauramaan. Sitten klovni toistaa eleet, ja taas yleisöä naurattaa. Reaktio vahvistuu.

Irtonenä on pienin mahdollinen maski. Keho ikään kuin luulee olevansa sen takana piilossa ja suojassa, pikkunaamio jujuttaa aivoja, Varjus sanoo.

– Punainen irtonenä voi rentouttaa, esille voivat päästä puolet, joita kukaan ei koulussa ole ennen nähnyt. Klovnerian avulla voi opettaa myös tunne- ja vuorovaikutustaitoja, hän pohtii.

Varjus kertoo, että erityisen hienoa oli nähdä haasteellisen lapsen muuntautuminen klovniksi.

– Hän rentoutui, rohkaistui ja esitti aivan pienen muutaman eleen esityksen, mutta koko luokka katsoi suu auki.

Varjus on koko uransa ajan käyttänyt ilmaisutaidon menetelmiä opetuksen ja oppimisen välineinä.

– Oppilaantuntemus paranee, kun lapsi pääsee roolistaan: varautunut, passiivinen lapsi rohkaistuu tai villi toimii rauhallisesti.

Varjuksesta näitä tilanteita on tarjottava lapselle. Luokassa ja perheessäkin lapsella on usein jokin rajoittava rooli.

– On hienoa, kun lapsi tulee kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi. Meistä jokainen tarvitsee sitä.

Draama ja ilmaisutaito ovat tuttuja Turun normaalikoulussa media- ja taidelinjan takia. Opettajien kesken kokemuksia myös jaetaan.

– Aika moni opettaja käyttää toiminnallisia työtapoja. Leikkiä on aina oltava, leikki on toiminnallisuutta.

Kun hyvään pääsee kiinni, siitä ei ole tarvetta luopua. Varjus kertoo ysiluokkalaisten sanovan mutkitta: mennään leikkimään. He pyytävät näin taukoa, virkistystä.

Silloin koko luokka siirtyy aulaan tekemään erilaisia vuorovaikutusimproja, tunneharjoituksia. Niiden jälkeen tunti jatkuu uusin voimin.

– Yhteisen eleen tai liikkeen tekeminen, peili-impro, on mieluisaa, Varjus vinkkaa.

Hänestä improissa on parasta, jos opettaja voi siirtyä syrjään. Niin myös usein käy. Siinä tarvitaan kuitenkin taitoa ja toistoa, että tilanne on jokaiselle tuttu, Varjus toteaa.

Oppilaiden ei tarvitse innostua joka kerta. Aina kaikki eivät pysty rauhoittumaan. Varjus kertoo, että silloin hän ottaa lapsen pois tilanteesta mutta ei ulos luokasta. Lopulta kaikki saavat kokemuksen onnistumisesta.

– Hetken kuluttua kysyn lapselta, tuntuuko, että voisit mennä mukaan. Tai sitten lapsi itse sanoo, että nyt menisin. ○