”Menestys Pisa-mittauksissa teki vuosituhannen alussa Suomesta muun maailman silmissä koulutuksen ihmemaan. Suomen kouluissa tuloksiin suhtauduttiin tuolloin selvästi hillitymmin: eihän koulu ollut mikään keihäs- kisa.
Uusliberalistien tulos- ja tehokkuusajattelu on sen jälkeen vahvistunut koulumaailmassa vaivihkaa. Muutos ei ole missään vaiheessa ollut niin jyrkkä, että sitä olisi ollut helppo kyseenalaistaa tai vastustaa.
Selvimmin muutoksen huomaa, kun hyppää vähäksi aikaa pois koulun kyydistä. Tein väitöskirjani pitkälti opettajan työn ohella, mutta pystyin pitämään parin vuoden tutkimusvapaan apurahan avulla.
Kun palasin luokanopettajaksi, ajattelin jatkaa tutkivana opettajana. Koulutyö oli kuitenkin muuttunut niin intensiiviseksi, etten löytänyt työpäivän jälkeen paukkuja edes apurahahakemuksen kirjoittamiseen.
Kolmen opettajavuoden jälkeen sain tutkijatohtorin paikan Oulun yliopistosta.
Arvot pesivät kielessä. Koulun omat yleissivistykseen, yhteiskuntaan ja ihmisenä kasvamiseen liittyvät päämäärät ovat kadonneet julkisesta keskustelusta. Tilalle on tullut talouskieltä: tehokkuutta, kilpailua, mittausta ja resursseja.
Kunnissa muutosta vauhdittivat sote-uudistus ja oppilaiden ikärakenteen muutos.
Kouluista tuli kuntien suurin menoerä ja samalla ainoa merkittävä talouden säätövara. Samaan aikaan oppilasmäärien lasku pakotti pienet kunnat lakkauttamaan ja yhdistämään koulujaan. Suurissa kaupungeissa monet koulut taas olivat täyteen tungettuja, ja neliöistä piti ottaa kaikki irti.
Tilamuutokset suunniteltiin ja toteutettiin kunnissa säästöt edellä. Ne olisi myös voitu suunnitella ja toteuttaa säästöistä tinkimättä pedagogisista lähtökohdista.
Talouskielen hallitsemassa ympäristössä tällaiset keinot eivät olleet vapaasti keskusteltavissa.
Talouspuheen arvot ovat hiipineet myös oppimisen tavoitteisiin. Matematiikka, luonnontieteet ja äidinkieli korostuvat. Humanistiset aineet, kuten historia ja laaja vieraiden kielten valikoima, ovat alkaneet tuntua vähemmän tärkeiltä.
Talouskielessä arvokas ihminen on hyödyllinen ihminen. Hyödystä on tullut opintojen suuntaviitta nuorillekin: he suosivat kielivalinnoissaan englantia, josta juuri nyt näyttää olevan eniten hyötyä työelämässä.
Silti viime vuodet osoittavat, ettei varmoja valintoja ole olemassakaan.
Opettajalla on yhä pedagoginen autonomiansa, joten hän voi opettaa niin kuin parhaaksi näkee. Koulun kehityssuuntaan vaikuttaviin päätöksiin opettajan on vaikeampi vaikuttaa. Viranhaltija ei oikein voi lähteä barrikadeille omaa työnantajaansa vastustamaan.
Opettaja voi vahvistaa koulun omia arvoja tutkimalla ja kehittämällä työtään koulun ja oppilaiden ehdoilla – tai voisi, jos työpaineiltaan jaksaisi. Jollei kehitystyölle heru työaikaa, innokas ope palaa loppuun ja lähtee. Tämän tiedän omasta kokemuksestani.
Yhteistä kehitystyötä varten kouluun tarvitaan selkeä tiimirakenne ja osallistavaa kehittämistä määrätietoisesti tukeva johtoryhmä. Mukaan pitäisi saada kaikki, joita kehittäminen koskee: opettajat, oppilaat, huoltajat, koulunkäynninohjaajat ja muu henkilöstö.
Yhteisöllisyyden toimiessa myös koulun kehittämiskeskustelut toimivat: kehitetään sitä, mikä on meille tärkeää.
Mistä on kyse?
Tutkija Oona Piipposen mukaan talous- ja tehokkuusajattelu näkyy yhä vahvemmin koulujen johtamisessa, tilaratkaisuissa ja oppimista koskevassa keskustelussa.
Tutkimusartikkeli
Piipponen, O. (2024). Resisting neoliberal influences through a dynamic approach to critical intercultural education. Teoksessa F. Dervin (toim.) The Routledge Handbook of Critical Interculturality in Communication and Education (ss. 97–112). Routledge.