”Kerron nuoren opettajan arjesta ja opettajien työolosuhteista tänä syksynä perustamallani Instagram-tilillä. Kokemuksieni jakamiseen minua innoitti Kukka Cedercreutzin kirja Koulu kuilun reunalla. Tajusin, ettei opettajan jaksaminen riipu vain yksittäisistä opettajista vaan ongelma on järjestelmässä.
Olen saanut julkaisuistani valtavasti myönteistä palautetta. En ole ainoa opettaja, joka on uupunut.
Minuakin pelotti aluksi puhua tästä. Mutta mikään ei muutu, jos emme sano ääneen, etteivät työolot ole kunnossa.
Opettaja on vastuussa opetuksesta, turvallisuudesta, kasvatuksesta, yhteydenpidosta koteihin, kirjaamisesta ja koulun kehittämistyöstä. Jos luokassa on iso määrä erilaisia ongelmia, se voi käydä ylivoimaiseksi.
Vastuuta pitäisi saada jaettua. Se, että opettaja yksin vastaa kaikesta kirjaamisesta ja yhteydenpidosta, on kuormittavaa. Mielestäni myös koulunkäynninohjaajat voisivat tietyissä tilanteissa olla yhteydessä koteihin.
Aluksi olin täynnä intoa. Valmistuin luokanopettajaksi kolme vuotta sitten ja aloitin ensimmäisen luokan opettajana itähelsinkiläisessä peruskoulussa.
Ensimmäinen vuosi oli rankka, mutta ajattelin, että niin kuuluu ollakin. Kaikki oli uutta: luokan hallinta, käytännöt, yhteistyö huoltajien kanssa.
Lähes puolet oppilaistani tarvitsi tukea käytöshäiriöiden tai puutteellisen kielitaidon vuoksi. Opettajankoulutukseni ei mielestäni riittävästi ollut valmistanut minua kouluarkeen.
Luulin tilanteen helpottavan toisena opevuotena kokemuksen myötä. Toisin kävi. Oli jatkuvia tappeluita, levottomuutta ja väkivaltaakin.
Hain syksyllä rehtorilta apua ja sanoin, etten pärjää tämän luokan kanssa ja että tarvitsisin luokkaani toisen aikuisen. Hän ehdotti, että ottaisin luokkaani kieliharjoittelijan. Kieliharjoittelijat ovat suomea opiskelevia aikuisia, joilla ei ole mitään pedagogista osaamista.
Olin kokematon, enkä ymmärtänyt sitä, miten aikuisresurssit olisi pitänyt koulussa jakaa. Jäin myös luokkani kanssa vaille erityisopettajan tukea.
Syysloman jälkeen en enää jaksanut. Olin ahdistunut, ja pienetkin asiat tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. En muistanut, mitä olin sopinut oppilaiden kanssa tai mitä piti tehdä seuraavana päivänä.
Jäin sairauslomalle kolmeksi viikoksi. Ensimmäisen viikon lepäsin kotona hiljaisuudessa. Työterveys kannusti palaamaan töihin, mutta tiesin, ettei mikään työpaikalla muuttuisi.
Palasin luokkaan rikkinäisenä. Sinnittelin. Tein vain sen, mikä oli pakko. Mietin myös alanvaihtoa. En kuitenkaan heti halunnut jättää alaa, jolle olin opiskellut niin pitkään.
Seuraavaksi lukuvuodeksi sain paikan toisesta koulusta. Sekin sijaitsee Itä-Helsingissä. Ero entiseen on kuitenkin merkittävä.
Uudessa koulussa saan pätevän erityisopettajan tuen ja koulussa on rehtori, joka ottaa vastuuta henkilöstön hyvinvoinnista.
Vaikeat viestit huoltajilta voin ohjata rehtorille. Työyhteisössä saan tukea muilta opettajilta. Se antaa valtavasti voimaa.
Olen päässyt työnohjaukseen ja oppinut myös rajaamaan omaa työtäni paremmin.
Haluan jatkaa opettajana, mutta se onnistuu vain, jos vastuuta jaetaan ja johtaminen on kunnossa. Ryhmäkokojen tulisi olla riittävän pienet etenkin alueilla, joilla koulusegregaation vaikutus on suuri.
Mistä on kyse?
Vuonna 2023 tehdyssä opetusalan työolobarometrin kyselyssä noin joka kolmas nuorista opettajista kertoi jääneensä ilman riittävää tukea työyhteisössään. OAJ esittää aloittelevien opettajien tueksi mentorointimallia, jossa koulutettu mentori tukee uusia opettajia työajalla.