Etäopetus korkeakouluissa jatkuu – tekeekö zoomailu meistä yksinäisiä zombeja?

Peruskoulut ja lukiot ovat palanneet pääosin lähiopetukseen, mutta korkeakouluissa on koko syksy opetettu lähinnä etänä. Ammattikorkeakoulun opettaja Tommi Moilanen ja yliopiston opettaja Leena Ripatti-Torniainen pohtivat, mitä tapahtuu työyhteisön hengelle, kun etätyö jatkuu ja jatkuu.

Kun kahvittelu ja kuulumisten vaihto jää etäkokouksissa pois, työstä tulee enemmän suorittamista, Tampereen ammattikorkeakoulun kuvauksen ja valaisun lehtori Tommi Moilanen pohtii puhelinhaastattelussa.

Etäkokouksissa kepeä vuorovaikutus ja huumori ovat kortilla.

– Ehkä me koemme oudoksi sen, että nauraa yksin tietokoneen äärellä suureen ääneen.

Myös Helsingin yliopiston pedagoginen yliopistonlehtori Leena Ripatti-Torniainen tapaa työkavereitaan valtaosin Zoomissa ja Teamsissa.

– Zoomailu on tehnyt keskustelemisesta fokusoidumpaa ja tehokkaampaa, mutta siitä jää puuttumaan jotakin, jota tapahtuu käsiteltävien asioiden liepeillä. Kasvokkain keskusteltaessa syntyy arvokkaita sivupolkuja, joita seuraamalla päästään hiljaisen tiedon äärelle, Ripatti-Torniainen arvelee.

 

Jo ennen lokakuun puolivälin uusia suosituksia sekä ammattikorkeakouluissa että yliopistoissa opetettiin pääosin etänä. Lähiopetusta tarjottiin lähinnä aloittaville opiskelijoille.

Ripatti-Torniaisen yhtenä tehtävänä on tukea tutkija-opettajia etäopetuksen toteuttamisessa.

– Opettajissamme on paljon tutkijoita, joilta puuttuu opettajankoulutus. Korostan oppimisen kannalta tärkeimpiä asioita ja muistutan esimerkiksi ryhmäytymisen ja osallisuuden tavoitteista.

Yliopistonlehtorin omia lähityöyhteisöjä ovat kasvatustieteellisen tiedekunnan Yliopistopedagogiikan keskus sekä valtiotieteellinen tiedekunta. Ripatti-Torniaisen mielestä kriisiaika on tehnyt näkyväksi aiemmin rakennettujen luottamussuhteiden arvon.

– Vaikka en juuri näe työkavereitani fyysisesti, työyhteisö on olemassa mielessäni aiemmin solmittujen kontaktien verkostona.

Kyllä tässä voi tapahtua jonkinlaista etääntymistä.

Tommi Moilasen lähityöyhteisöön kuuluu kymmenkunta media-alan opettajaa.

Vuorovaikutusta ruudun äärellä vaalitaan esimerkiksi niin, että kamera pidetään päällä puheenvuorojen aikana tai etäkokouksen aluksi ja lopuksi. Näin päästään sanomaan kasvotusten ainakin moit ja heipat.

– Kyllä tässä voi tapahtua jonkinlaista etääntymistä. Miten juhlistaisimme esimerkiksi sitä, että yksi työtoveri jää pian eläkkeelle, Moilanen miettii.

Erityisen paljon hän kaipaa vuorovaikutusta kasvotusten opiskelijoiden kanssa.

– Työni suola on, että saan nähdä opiskelijan ahaa-elämyksen, kun hän oppii jotain. Tuota hetkeä en pääse havainnoimaan etäopetuksessa.

Etäopetus vaikeuttaa opiskelua.

– Syysloman jälkeen ollaan kiipelissä, sillä silloin pitäisi aloittaa käytännönläheinen studiotyöskentely. Esimerkiksi elokuvan tekemisessä vaadittavaa ryhmätyöskentelyn taitoa on mahdoton opettaa etänä.

 

Jos etätyö onkin köyhdyttänyt vuorovaikutusta, työn fokusointia se on terävöittänyt.

– Omaa työtä on katsonut uusin silmin. On pitänyt karsia turha ja etsiä kurssien ydin, Moilanen toteaa.

Kun koronakevät pakotti siirtymään etäopetukseen, Moilanen otti härkää sarvista ja esimerkiksi kehitteli yhden viikonlopun aikana menetelmän, jolla voi kotoa käsin opettaa elokuvavalaisua.

– Kevät oli niin intensiivinen, että olin kesän alussa aivan loppu.

Keväällä tehty työ on kantanut tänä syksynä, kun etäopetusta on pitänyt jatkaa.

– Nyt on varmuus siitä, että saadaan opetus vietyä läpi, mutta vieläkään emme voi olla varmoja siitä, että kaikki oppimistavoitteet saavutetaan.

 

Myös Leena Ripatti-Torniaisen mielestä muutosrytäkkä vie opetustyötä harppauksenomaisesti eteenpäin. Viimeistään nyt painopiste on siirtynyt luennoimisesta opiskelijan oppimisprosessien ohjaamiseen.

– Osa opettajista kukoistaa. He iloitsevat siitä, että saavat käyttää mielikuvitustaan ja luovuuttaan entistä enemmän. Toiset pitävät tilannetta suurena haasteena ja tuntevat, että hallinnan tunne omaan työhön on vähentynyt.

Suuri osa opettajista kokee työmääränsä lisääntyneen. Yliopistossa oppiaineiden johdantokursseilla on usein toistasataa opiskelijaa, osassa jopa enemmän.

– Opettajan oman jaksamisen turvaaminen on tärkeintä, kun pohditaan sitä, kuinka paljon uusia elementtejä etäopetuskurssille tuodaan.

Leena Ripatti-Torniainen viettää työpäivänsä lähes yksin valtiotieteellisen tiedekunnan valtavassa rakennuksessa. – Saan voimaa kauniista rakennetusta ympäristöstä. Jos joku tulee käytävällä vastaan, jään mielelläni juttelemaan. Kun työtoveri pistäytyy työpaikalla, saatamme mennä yhdessä syömään.

 

Etätyötä on kestänyt jo useita kuukausia, ja sen tekemisen muodot ovat jalostuneet.

Kun korona sulki yliopiston rakennukset, Ripatti-Torniainen istui keittiönpöydän ääressä valtavan pitkiä työpäiviä välillä ajantajunsa menettäen.

Kun etätyö syksyllä jatkui, hän palasi työhuoneeseensa kampuksella.

– Tämä ympäristö tukee omaa työhön kiinnittymistäni, antaa voimaa ja muistuttaa kaikesta siitä hyvästä, jota täällä on yhdessä koettu. Ei ole liioiteltua sanoa, että rakastan tätä paikkaa.

Työpaikalle palaaminen on tuonut työpäiviin tarpeellista rytmiä, mutta välillä zoom-väsymys valtaa mielen.

– Myös opettajat kertovat kaipaavansa työyhteisöä, vaikka yliopistossa ollaankin kouliintuneita yksintyöskentelyyn, jota tutkimustyö vaatii.

Yhteishenkeä ruokitaan zoom-kahveilla, joissa jutustellaan niitä näitä.

– Usein tuntuu siltä, että minulla ei ole aikaa sellaiseen. Onko tässä peiliin katsomisen paikka, pitäisikö aikaa järjestää? Toisaalta olen niin paljon kokouksissa, että ei houkuta mennä taas yhteen zoomiin.

Ripatti-Torniainen luottaa kuitenkin siihen, että kokouskäytäntöihin saadaan lisää toiminnallisuutta ja vuorovaikutusta.

– Tässäkin asiassa kehitytään, koska korona pakottanee jatkamaan etäopetusta vielä pitkään.