En tiedä nimeäsi. Enkä ehkä tuntisi sinua, jos näkisin sinut tänään kadulla.
Muistan sinut kuitenkin yhä – silmälasit, pitkät hiukset ja sen, että olit noin kolmikymppinen, kun kohtasimme.
Olit tullut Mikkeliin sijaiseksi kouluumme ja jatkoit vuoden jälkeen matkaasi. Mutta sinun sanasi ja tekosi jäivät minuun pysyvästi.
Kohtaamisestamme on jo lähes viisikymmentä vuotta. Olin seitsemännellä luokalla. Moni näki minut hankalana tai jopa tyhmänä, usein ansaitusti.
Minua oltiin siirtämässä silloisen koulujärjestelmän mukaisesti suppeille kursseille useammassa aineessa.
Silloin sinä astuit esiin. Muistan, kuinka puolustit minua muiden edessä ja sanoit, että minun kannattaa yrittää vielä.
Sanat eivät jääneet pelkäksi puheeksi. Autoit minua konkreettisesti: järjestit tukiopetusta ja kannustit jatkamaan keskitason ja laajoilla kursseilla.
En silloin osannut näyttää kiitollisuuttani, mutta nyt haluan sanoa: kiitos. Sinä autoit minua näkemään, että en ole niin huono kuin olin luullut ja että minun oli mahdollista päästä eteenpäin.
Sinun ansiostasi en jäänyt suppeille kursseille. Päätös avasi minulle ovet lukioon ja myöhemmin yliopistoon.
Se, että sain mahdollisuuden oppia ja kasvaa, on vaikuttanut koko elämääni.
Olen saanut aikuisena elää monin tavoin onnellista ja hyvää elämää. Uskon, että sinun rohkaisusi oli yksi niistä ratkaisevista käännekohdista, jotka tekivät tämän mahdolliseksi. Esimerkkisi muistuttaa minua siitä, kuinka suuri merkitys yhdellä ihmisellä voi olla toisen elämässä.
Kun ajattelen sinua, tunnen kiitollisuutta ja lämpöä. Kirjoittaminen herättää minussa myös pientä haikeutta – toivon, että tietäisit, kuinka paljon merkitsit yhdelle epävarmalle yläkoululaiselle.
Toivon, että elämässäsi on ollut onnellisuutta ja että olet jatkanut monen muun nuoren kannustamista ja puolustamista. Kiitos, että näit minussa mahdollisuuden silloin, kun itse en sitä nähnyt.
Lämpimin terveisin, Jyrki Koivikko, kouluneuvos, kappalainen, Mikkeli