Sulla on reppu vähän auki, eihän putoa mitään?
“Eip!” napautti noin yhdeksänvuotias tyttö, pudotti repun selästään ja vetäisi vetoketjun kiinni.
Sitten hän pysähtyi, kääntyi kohti ja väläytti aurinkoisen hymyn: “Kiitos kun sanoitte!”
Sateisena tiistaina ratikassa käymäni keskustelu lämmitti. Osasipa kiittää nätisti! Ja häkellyksestään huolimatta päätti sanoa sen ääneen. Hallitsi teitittelynkin, vaikken sitä omasta puolestani kaivannutkaan.
Tytön käytös osui tuoreeseen pohdintaani sivistyksestä. Kirjamessuilla teemaa käsiteltiin usealla lavalla. Moni liitti lukutaidon keskeiseksi sivistyksen rakentajaksi.
Lukutaito on eloonjäämistaito.
Eräs panelisti kiteytti, että lukutaito on eloonjäämistaito. Kun kielitaito kehittyy, edistyy samalla ajattelun taito, sillä ajattelu on sanoja. Mitä rikkaampi kieli, sitä paremmin osaa sanoittaa itseään ja sitä paremmin tulee ymmärretyksi.
Ymmärretyksi tuleminen taas on keskeistä yhteisön rakentumiselle. Jos ihminen ei tule kuulluksi tai nähdyksi, hänelle ei synny osallisuuden kokemusta myöskään suhteessa yhteiskuntaan. Se taas altistaa syrjäytymiselle, yhteiskuntavastaisuudelle, viranomaispelolle ja epäluottamukselle, jopa salaliittoteorioille.
Lukeminen myös avaa myötätunnon. Lukiessa voi kohdata useita erilaisia ihmisiä ja asioita ja oppii ymmärtämään eri tavalla ajattelevia.
Se antaa välineitä aitoon dialogiin – kuuntelemiseen ja omien ajatusten sanoittamiseen – joka on oleellinen osa tasa-arvoista yhteiskuntaa.
Ratikkatytön kolme sanaa ja avoin olemus kertoivat minulle sivistyksestä. Meillä oli ikäeroa puolikas vuosisataa, mutta hän päätti kohdata minut arvostavasti ja ottaa kommenttini vinkkinä, joka se olikin. Siitä jäi hyvä mieli, tunne hienovireisestä yhteydestä.
Tästä meidän pitää kiinni, sivistyksestä. Suomen on pelastanut hyvinvoivaksi koulutus ja korkeasti koulutetut opettajat. Niihin pitää sitoutua pitkäjänteisesti. Siinä on ainoa sampomme.