Mitä me halutaan? Lisää liksaa. Mitä me halutaan? Arvostusta. Milloin me halutaan: nyt, nyt, nyt!
Ilmassa oli historian havinaa ja räikkien räminää, kun kolmisentuhatta kunta-alan työntekijää marssi 6. toukokuuta Helsingin Kisahallilta Narinkkatorille Palkkapäivä-mielenosoitukseen.
Noin 80 000:n kuntien palkansaajan lakoilla haluttiin osoittaa, että maan arki ei pyöri ilman heitä.
Opettajien käsissä keikkuviin kyltteihin oli kiteytetty vaatimukset ja viestit. Haluttiin loppua loputtomalle venymiselle ja sitä, että työn arvon pitää näkyä myös tilillä.
“Vakavaksi vetää, jääkö tänne enää ketään”, huolehdittiin yhdessä kyltissä. Nyt ei lakkoiltu pelkästään omien etujen puolesta vaan myös sen takia, että opetusalalle olisi tulijoita myös tulevaisuudessa.
Narinkkatorilla OAJ:n, Jukon, JHL:n ja Jytyn monenkirjavat ilmapallot heiluivat väkijoukon yllä. Jukon puheenjohtaja Olli Luukkainen kiitteli puheessaan sitä, että kunnan työntekijät ovat sankoin joukoin yhteisellä asialla ja toistensa tukena.
Vallilan ala-asteen viidennen luokan opettaja Anu Makkonen nautti täysin rinnoin päästessään kajauttamaan Helsingin opettajayhdistyksen Hope-kuoron rivissä tuhatpäiselle yleisölle Sankarit ja Oppimisen ylistyksen.
– Meillä oli koronan takia pitkä keikkatauko, ja oli ihanaa päästä jälleen laulamaan!
Viidentoista vuoden aikana opettajan työ on muuttunut raskaammaksi ja pirstaleisemmaksi, mutta Makkosen mielestä muutos ei välttämättä näy niille, jotka eivät työskentele alalla.
– Lakko herättää asiaan, Makkonen perusteli.
Kahden luokanopettajan perheessä eurot pitää Helsingissä laskea tarkkaan.
– Jokaisella opettajalla pitäisi olla mahdollisuus tulla toimeen peruspalkalla, koska kaikille ei ole tarjolla vastuutehtäviä tai ylitunteja, joista saisi palkanlisää.
Lakkolaisilla oli hymy huulilla ja mieli korkealla, sillä marssia suosi kevään lämpimin päivä.
– Lakossa olo tuntuu oudolta, mutta toisaalta siltä, että vihdoinkin – nyt me ei enää taivuta.
Näin kiteytti marssijoiden tunnelmia helsinkiläisen Latokartanon peruskoulun kuvataiteen lehtori Emma Cerdà, joka oli lähtenyt osoittamaan mieltä koko perheen voimin.
Hänen mielestään oppilashuollollinen työ ryövää liikaa aikaa opetustyöltä ja oppilaiden pahoinvointi kaatuu luokanopettajien harteille.
– Kymmenen vuotta sitten oli vielä resurssiopettajia ja avustajia, mutta nyt on usein tarjolla pelkkää ei oota.
Lisätyöstä maksettava, luki espoolaisen Ymmerstan koulun apulaisrehtori Marika Ketomäen kyltissä. Hän haluaisi tarjota opettajille työrauhaa, mutta työhön tulee koko ajan lisää ”silppasälppää”.
Apulaisrehtori Marika Ketomäki haluaa, että opettajat saavat korvauksen kaikesta tekemästään työstä.
Ketomäen mielestä oli ihana nähdä niin paljon porukkaa, joka puhaltaa yhteen hiileen. Samaa mieltä oli Flooran päiväkodin väki Helsingin Toukolasta.
Hyvä, että tempaistaan ja näytetään päättäjille, tuumasivat varhaiskasvatuksen opettaja Kari Saukko ja lastenhoitaja Piia Kaija.
Kaijan mielestä palkankorotustakin tärkeämpää olisi saada lisää henkilöstöä.
– Kun aamuvuorolaiset lähtevät töistä iltapäivällä kello kaksi, jäädään aina vajaamiehitykselle.
Veto- ja pitovoiman puolesta
Kun Jyväskylässä alkoi viikon mittainen lakko, sää oli kylmä mutta opettajien innostus valtava. Konkarina aktiivisten jyväskyläläisten riveissä oli varhaiskasvatuksen opettaja Päivi Lahti, joka osallistui lakkoon myös vuonna 1984.
38 vuoden aikana edistystä on tapahtunut etenkin varhaiskasvatuksen opettajien asemassa ja arvostuksessa. Keltinmäen päiväkodissa työskentelevän Lahden mielestä vakaopettajat ovat nyt aidosti osa opettajien yhteistä rintamaa.
– Muistan, että silloinkin oltiin vakaasti sitä mieltä, että lakkoon pitää mennä. Saadusta sopimuksesta lastentarhanopettajilla ei ollut kovin hyvä fiilis. Olimme kunnan yleisessä sopimuksessa emmekä saaneet ihan samaa kuin muut opettajat.
Varhaiskasvatuksen opettajien siirto opetusalan sopimukseen OVTESiin oli yksi Lahden uran huippuhetkistä.
Lahti on huolissaan opettajien jaksamisesta ja alan veto- ja pitovoimasta.
Vajaan 40 vuoden aikana varhaiskasvatuksen opettajan työhön on tullut roimasti lisää kirjaamista ja erilaisten sähköisten järjestelmien käyttöä. Vastavalmistuneista opettajista paistaa hämmennys siitä, onko työ todella niin vaativaa ja raskasta.
– Uskallan edelleen sanoa, että teen maailman upeinta työtä. Valitettavasti emme pysty tekemään sitä niin hyvin kuin haluaisimme. Toisinaan joudumme vain selviytymään.
Heta Lievonen