Kaikki aistit avoinna – pelastuskoiratoiminnassa ja erityisopettajan työssä on paljon yhteistä

Tummat silmänaluset ja kädessä kahvikuppi – välillä laaja-alainen erityisopettaja Mari-Anna Grönholm aloittaa työpäivänsä Kirkkoharjun koulussa Kirkkonummella kovin väsyneenä. Hän ei suinkaan ole ollut yömyöhään humputtelemassa vaan etsimässä kadonnutta kahden pelastuskoiransa kanssa.

– Parasta vapaaehtoisessa pelastustoiminnassa on se, että voin olla suureksi avuksi. Poliisi, kadonnut ja hänen omaisensa saavat tuekseen juuri etsimiseen koulutetun koiran ja minun erityisosaamiseni. Tuntuu aina aivan mahtavalta, kun etsittävä löytyy hyvävointisena, Mari-Anna kertoo.

Erityisosaamista harrastus todella vaatii. Mari-Anna käy koiriensa yhdeksänvuotiaan Keksin ja viisivuotiaan Aken kanssa Länsi-Uudenmaan Pelastuskoirayhdistyksen järjestämissä harjoituksissa viikoittain. Lisäksi kerran kuussa on tositilannetta jäljittelevä hälytysharjoitus.

Pelastuskoiraohjaajaan pitää osata suunnistaa, kommunikoida radiopuhelimella ja antaa tarvittaessa ensiapua. Koiran taas täytyy harjaantua etsimiseen, kadonneen hajun jäljittämiseen.

Hyvää terveyttä ja kuntoa harrastus edellyttää sekä koirilta että ohjaajilta. Välillä etsinnät maastossa saattavat kestää useita tunteja.

Tositoimiin Mari-Anna on hälytetty 20-vuotisen pelastuskoiraharrastuksensa aikana satoja kertoja. Koiriensa kanssa hän on löytänyt kadonneen kahdesti.

Hälytysten määrä vaihtelee kausittain.

– Viime kevään ja kesän taitteessa etsintöjä oli paljon, 1–2 kolmessa viikossa. Nyt syys-kesällä on ollut hiljaisempaa.

Vielä muutama vuosi sitten etsijöitä työllistivät etenkin eksyneet marjastajat ja sienestäjät, mutta nyt älypuhelimien aikakaudella tällaisia keikkoja on enää harvoin. Nykyisin se tavallinen tapaus on yllättäen kotoaan kadonnut muistisairas vanhus.

Ruuhka-Suomen alueella etsintöjä tehdään yhä useammin taajama-alueilla, pienissä metsiköissä ja ryteiköissä.

– Suuria metsäalueita ei täällä enää juuri ole. Toisaalta taajama-alueellakin koira löytää kadonneen paljon nopeammin kuin ihminen.

Taajama-etsinnät vaativat erilaista osaamista kuin etsintä tiettömissä erämaissa.

– Koiran pitää tottua liikenteeseen sekä muihin koiriin ja ihmisiin. Lisäksi sen täytyy osata erottaa kadonneen haju muista ihmisten jättämistä hajujäljistä, Mari-Anna sanoo.

Vapaaehtoisessa pelastuskoiratoiminnassa ja erityisopettajan työssä on Mari-Annan mukaan paljon yhteistä. Molemmissa pitää olla jatkuvasti kaikki aistit avoinna.

Etsiessä pitää tarkkailla ympäristöä ja lukea koiran käytöstä. Koulussa taas täytyy alati seurata luokkatilannetta ja tulkita alakoulu-ikäisten oppilaiden tuntemuksia: Ovatko tehtävät sopivan vaikeita? Entä miksi koulutyö ei suju juuri nyt?

– Yhtä lailla sekä koirat että oppilaat pitää kohdata yksilöinä. Kaikille eivät samat konstit toimi. Olen pannut merkille myös sen, että sen paremmin koirien kuin lastenkaan kanssa ei sovi hermostua. Jos niin käy, ei mikään asia etene. Pitää olla huumoria.

Ei ehkä olekaan ihme, että Mari-Anna hurahti niin pelastuskoiratoimintaan kuin erityisopettajan työhönkin kertakokeilusta.

– Heti ensimmäisen sijaisuuden jälkeen tiesin, että erkkatyö on mun juttu. Samoin kävi ensimmäisten pelastustreenien jälkeen.

Mari-Anna tähdentää, että pelastustyö on kehittänyt hänessä sellaisia henkisiä ominaisuuksia, joille on käyttöä koulunkin arjessa: paineensietoa, nopeaa ratkaisukykyä, taitoa tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa.

– Toisaalta kun olen metsätreeneissä, etsinnöissä tai juoksulenkillä koirien kanssa, karistan työasiat tyystin mielestäni.

Harrastus, tai ehkä paremminkin jo elämäntapa, on myös tuonut Mari-Annan elämään paljon samanhenkisiä ihmisiä, ystäviä.