Ketjuttaminen ketuttaa taideopettajia

On perjantai-iltapäivä. Näyttelijäntaiteen lehtorit Tiina Pirhonen ja Minna Orpana istahtavat huokaisemaan Teatterikorkeakoulun opettajainhuoneen sohvalle. Pitkät päivät valintakokeiden tuomaristossa ovat imeneet opettajista mehut.

– Joka sekunti täytyy keskittyä täysillä, ettei mikään mene ohi. Valinnoille pitää pystyä antamaan selkeät perustelut, Pirhonen sanoo.

Moni haluaa teatterioppiin, sillä noin 1 200 hakijaa lähetti paperit. Vaihe vaiheelta heistä karsitaan 12 onnellista, joille koulun ovet avautuvat. Tänään jatkoon valittiin 60 kokelaasta 26.

– Tämä vaihe on mielenkiintoinen, koska jäljellä ovat ainoastaan ne pyrkijät, jotka tosissaan haluavat alalle ja ovat valmiita tekemään töitä sen eteen, Pirhonen toteaa.

Kun Pirhoselta ja Orpanalta kysyy, missä he ovat töissä, Pirhonen vastaa, että Teatterikorkeakoulussa. Orpana kertoo työskentelevänsä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.

Vastaukset osoittavat, että Taideyliopiston nimi kotoutuu mieliin ja puheisiin hitaanlaisesti.

Taideyliopisto syntyi 2013, kun saman hallinnon alle yhdistettiin Sibelius-Akatemia, Kuvataideakatemia ja Teatterikorkeakoulu. Yhdistyminen on tuonut taiteiden välistä ristiinpölytystä ja entistä runsaampia opintotarjottimia opiskelijoille.

Taideyliopisto kutoutuu kohtaamisista. Opettajat ovat pikkuhiljaa tutustuneet toisiinsa yliopiston koulutustapahtumissa ja yhteisessä lehtoriyhdistyksessä, mutta yhtenäiseen toimintakulttuuriin on vielä matkaa.

– Rekrytoinnin perusteet ja tapa tehdä työaikasuunnitelmia ovat vaihdelleet, mutta tänä keväänä käyttöön tulee kaikkien akatemioiden yhteinen työaikalomake, sanoo Orpana, jonka työajasta osan haukkaa Taideyliopiston pääluottamusmiehen tehtävä.

Taideyliopisto tarkoittaa myös entistä suurempaa yksikköä ja lisää hallintotehtäviä.

– Hallinnossa ollaan aika kuormittuneita, Orpana tietää.

Tiina Pirhonen tervehti näyttelijä-opiskelija Miro Lopperia Teatteri-korkeakoulun pihalla.

Teatterikorkeakoulussa kaikki opettajien toimet ovat määräaikaisia, ja omaa työtä joutuu hakemaan uudestaan aina viiden vuoden välein.

– Olemme ketjutettuja lehtoreita, Orpana ja Pirhonen esittäytyvät.

Määräaikaisuutta on perusteltu sillä, että taide uudistuu parhaiten, jos tekijäkaartin on mahdollista välillä vaihtua.

Koko ajan täytyy olla toinen jalka koulun ulkopuolella.

Orpanan ja Pirhosen mielestä uudistumisen edellytykset olisivat vakituisissa työsuhteissa jopa paremmat.

– Täällä ei voi opettaa päivääkään, ellei itse uudistu ja kouluttaudu jatkuvasti, Pirhonen muotoilee.

Pahimmillaan määräaikaisuus estää uudistumista, kun epävarmuus pistää tekemään varman päälle ja välttämään riskejä.

– Määräaikaisuudesta seuraa myös se, että koko ajan täytyy olla toinen jalka koulun ulkopuolella varmistamassa muita duuneja, Pirhonen huomauttaa.

Myös OAJ:n mielestä koulutustehtävissä työsuhteiden tulee olla ensisijaisesti vakituisia, sillä koulutus on yliopistojen pysyvää toimintaa. Ketjutetuissa työsuhteissa roikottamisen sijasta parempi vaihtoehto olisi se, että työnantaja tarjoaisi vakituiselle henkilöstölle mahdollisuuksia pitää ammattitaitonsa jatkuvasti ajan tasalla.

Taideyliopistolaisten kokonaistyöaika on 1 624 tuntia vuodessa. Viidesosa kokonaistyöajasta on omistettu opettajien kouluttautumiseen sekä oman taiteen tai tutkimuksen tekemiseen.

Toisinaan viidenneksen tavoite jää haaveeksi, mutta Pirhosella se täyttyy.

– Olen opiskellut ulkomaisten coachien johdolla improvisaatiota ja pitänyt ammattitaitoani yllä tekemällä teatteri-, tv-, elokuva- ja radiotöitä.

Taiteiden välistä synergiaa Pirhonen sai maistaa järjestäessään työryhmän kanssa improsymposiumia, johon osallistui opiskelijoita ja opettajia kaikista kolmesta akatemiasta.

Pirhosesta on ihanaa opettaa näyttelijäopiskelijoita.

– Harvoin töissä väsyttää ja ottaa päähän, mutta sekin on normaalia. Päälause on se, että meillä on hieno kollegio ja nälkäisiä nuoria, jotka haluavat tehdä täysillä aamusta iltaan.

Pirhonen opiskeli näyttelijäksi 1980-luvulla, kun Jouko Turkka oli Teakin professori.

– Nyt on kiva olla välittämässä jotain ihan muuta eli armollisuutta ja kannustamista nöyryyttämisen ja lyttäämisen sijaan.

Orpanan ja Pirhosen kuvaamat työsuhteisiin liittyvät hankaukset ovat tuttuja myös Sibelius-Akatemian musiikin teorian lehtorille Hannu Apajalahdelle.

– Opetustyössäni Taideyliopiston synty on näkynyt vain vähän, mutta luottamusmieshommissa sitäkin enemmän.

31-vuotisen työuransa aikana Hannu Apajalahti on nähnyt opettajan työn muutoksen. –Nykyisin opettajan työhön kohdistuu paljon enemmän vaatimuksia kuin ennen mutta myös mahdollisuuksia on enemmän. Opettajat saavat tukea, ja on paljon kehittämishankkeita ja apurahoja.

Teakissa ja Kuvataideakatemiassa ei ole yhtään vakinaista lehtoria. Sibelius-Akatemiassa lehtorit ovat ensin viisivuotisella määräaikaisella sopimuksella, jonka jälkeen moni vakinaistetaan.

– Meidän luottamusmiesten mielestä kyseessä on laiton tilanne, mutta sitä ei ole vielä saatu muutettua.

Kaikkiaan ollaan Apajalahden mielestä kuitenkin plussan puolella, sillä Taideyliopiston myötä akatemiat ovat saaneet toisiltaan paljon jaettua osaamista.

Sibelius-Akatemia on arvioitu maailman kuudenneksi parhaaksi esittävän taiteen yliopistoksi.

Sibelius-Akatemia on arvioitu maailman kuudenneksi parhaaksi QS-rankingin esittävien taiteiden yliopistovertailussa. Esittävien taiteiden sarjassa on kaikkiaan 1 353 yliopistoa eri puolilta maailmaa.

Apajalahden mukaan tunnetun säveltäjän nimi on edistänyt Sibelius-Akatemian mainetta maailmalla.

– Myös suuri koko on etu, sillä Sibelius-Akatemia on Euroopan toiseksi suurin musiikkikorkeakoulu Wienin jälkeen. Suomalainen musiikkiopistojärjestelmä on ainutlaatuinen maailmassa, ja akatemiassa nautimme sen hedelmiä ylimmällä tasolla, Apajalahti sanoo.

Esiintymisvalmennuksen lehtorin Päivi Arjaksen mielestä Sibelius-Akatemian erityisvaltti on keskinäisen kilpailun korvaaminen kannustavalla ilmapiirillä.

Lisäpotkua toimintaan tuo myös hurjaa vauhtia edennyt kansainvälistyminen.

– Kansainväliset opiskelijat kehuvat paljon sitä, että opettajiin ja hallintohenkilökuntaan saa helposti suoran kontaktin.

Päivi Arjas opettaa muusikoille hengitystekniikkaan ja yleisökontaktiin liittyviä asioita. Hän on väitellyt muusikkojen esiintymisjännityksestä. –Aiemmin jännitystä ei osattu käsitellä, ajateltiin, että se on häpeällistä ja kertoo huonosta ammattitaidosta.

Oppilaitoksen hyvä maine tuo uusia tilaisuuksia, jotka vievät kehitystä eteenpäin. Puolitoista vuotta sitten Sibelius-Akatemia teki yhteisen konserttikiertueen newyorkilaisen Juilliard Schoolin kanssa, joka rankattiin maailman parhaaksi esittävän taiteen yliopistoksi. Orkesteria saatiin johtamaan Esa-Pekka Salonen.

Jousten ja kamarimusiikin aineryhmän johtajana Arjas tietää, että kova vauhti saa jotkut työntekijät uupumaan.

– Kuormittuneisuus on asia, jonka kanssa joutuu esimiestyössä koko ajan taistelemaan. Meillä on onneksi hyvä työterveyshuolto, ja viime syksynä testiporukka mittasi stressitasoja First Beat -mittauksella.

Taideyliopiston synnyttäminen on Arjakselle sitä, että opettajat oppivat vähitellen ymmärtämään muiden akatemioiden ajattelua ja toimintatapoja.

Teatteri on ollut perinteisesti kantaaottavaa, klassinen musiikki taas nojaa vahvasti perinteeseen. Soiton opiskelussa on selkeä lukujärjestys, Teakissa talo pyörii produktioiden ympärillä ja kuvan tekemisessä on paljon itsenäistä työskentelyä.

Päivi Arjas aloittaa aamunsa edelleen omalla sellonsoiton harjoittelulla.

– Silloin päivä alkaa paremmin kuin jos avaisi ensimmäisenä sähköpostin. Soittaessani tunnen olevani oma itseni ja sen jälkeen jaksan tehdä hyvin muita töitä.

Kun kolmea akatemiaa on naitettu yhteen, tilojen kanssa on jouduttu kokoamaan melkoista palapeliä.

Kun Kuvataideakatemian uusi rakennus valmistuu Teatterikorkeakoulun kylkeen parin vuoden kuluttua, syntyy Sörnäisten kampus, ja se lisää yhteistyötä kuvataiteen ja teatterin tekijöiden kesken. Sibelius-Akatemia jää Töölön kampukselle.

Taideyliopistossa odotetaan muiden yliopistojen tapaan maallemme hallitusta, joka parantaisi yliopistojen asemaa,

– Niukkuus on näkynyt siinä, että moni on joutunut höyläämään opetusohjelmansa budjettia. Huolen ilmapiirissä on vaikea antautua ideoimaan ja visioimaan tulevaa. Tutkimusrahoitusta on myös haettava jatkuvasti, ja kun apurahoja sitten saa, niiden vaatimasta työajasta ja tuloksista pitää tehdä tarkkoja raportteja, professori Eeva Anttila avaa yliopistotyön haasteita.

Anttila vastaa Teatterikorkeakoulussa tanssinopettajien koulutuksesta.

Toisaalta kaikki on suhteellista.

Tiina Pirhonen muistelee opetuskeikkaansa Armenian teatterikoulussa, jossa opiskelijoilla ei ollut mitään.

– Siellä jumpattiin lattialla, jonka lankut olivat lahonneet. Heihin nähden meillä on asiat loistavasti.