Kun kello aamulla soittaa oppilaat luokkiinsa, Porin Kaarisillan yhtenäiskoulun erityisjoukot, kehitysvammaiset työntekijät Jaana Nordlund ja Sami Virta, ovat muun henkilökunnan tapaan täydessä valmiudessa uuteen työpäivään. Luvassa on opetustyössä avustamista, siistimistä, kahvinkeittoa, välituntivalvontaa – monia asioita, joita kouluarjen sujuminen vaatii.
Kaarisillan oppilaat edustavat 31 kansallisuutta. Silti vuosi sitten henkilökunta huomasi pohtivansa, että jotakin puuttuu. Monikulttuurisuutta ja -arvoisuutta korostavassa oppimisyhteisössä ei ollut yhtä erityisryhmää: kehitysvammaisia.
Tämän vuoden alussa tuon epäkohdan korjasivat Nordlund ja Virta. Kaikkia jännitti.
Nordlundille ja Virralle työ koulussa oli hyppy melkein tuntemattomaan. Henkilökunnalle ja oppilaille parivaljakon saapuminen tiesi tutun ja turvallisen sopeuttamista vähän erilaiseen, tai erityiseen, mistä erityisjoukoiksi nimeäminenkin tulee.
– Silti ketään meillä ei nosteta muita erityisemmäksi, rehtori Johanna Siitari täsmentää.
Henkilökunta valmistautui erityisjoukkojen tuloon yhteisillä keskusteluilla epävarmuuksien ja -luulojen kohtaamisesta. Yhteinen sävel löytyi nopeasti. Avainsana tämänkin yhtälön ratkaisuun on ollut avoimuus.
– Mietimme yhdessä, mitä erityisjoukot voivat ja eivät voi tehdä. Jos jokin tehtävä ei sovi, työtehtäviä muokataan osaamisen ja jaksamisen ehdoilla, luokanopettaja Taru-Tuulia Astala selventää.
Erityisjoukkojen tuki on tervetullutta etenkin alimmilla luokka-asteilla. Luokkahuoneessa apulaiset kuuntelevat lukuharjoituksia, avustavat matematiikan tehtävissä tai auttavat pujottamaan langan neulansilmään.
Ensimmäistä luokkaa opettava Astala kertoo, kuinka Jaana Nordlundista on löytynyt sellaisia ominaisuuksia, joita monilla ei ole.
– Pienimmillä oppilailla on asiaa aina ja koko ajan, ja Jaana tuo luokkaan yhdet lisäkorvat ja -silmät. Jaanassa on jotakin sellaista rauhallisuutta ja erityinen kuuntelemisen taito, että hänelle halutaan kertoa asioita.
– Oppilaat kutsuvat minua tädiksi. He tykkäävät minusta ja minä heistä. On mukavaa kun täällä on niin paljon maahanmuuttajalapsia, siinä oppii paljon eri kulttuureista, Nordlund vahvistaa.
Siinä missä Nordlund on löytänyt paikkansa myös luokkahuoneesta, Virta myöntää omien rajojensa tulleen vastaan opetustilanteissa.
– Minulla menee vähän kauemmin ymmärtää asioita, en pysynyt mukana. Stressaanuin.
Niinpä Virran työnkuvaa räätälöitiin paremmin hänelle sopivaksi. Vaikka siistimis- ja muut huoltotyöt vievät nyt suuren osan hänen ajastaan, mieleenpainuvimman hetken hän on kokenut välituntivalvojana kysyessään lapsilta suoraan erilaisuudestaan.
”Sami mitä sää tarkotat tuolla, oot ihan samanlainen kun me muutkin”, hän sai vastaukseksi ja kyynelen silmäkulmaansa.
Kehitysvammaisten päivittäinen kohtaaminen on kiistämättä avannut silmiä ja avartanut näkemystä erityisryhmistä. Taru-Tuulia Astala sanoo suoraan, että lasten mutkaton suhtautuminen kehitysvammaisiin on muokannut omaakin ymmärrystä ihmisten erilaisuuden hyväksymisestä. Johanna Siitari on samaa mieltä.
– Lapsille tämä on ihan normaali juttu, ja olen ihan varma, että erilaisista lähtökohdista tulevat ihmiset, monimuotoisuus ja -kulttuurisuus lisäävät työhyvinvointia missä tahansa työpaikassa. Plus että meille eritysjoukoista on valtavasti apua.
Viime keväänä luokuvuoden päätyttyä Sami Virta luuli hyvästelevänsä koulun, mutta jälleen yksi kyynel tirahti, kun hänet toivotettiinkin tervetulleeksi takaisin syksyllä. Sovittiin, että Virta jatkaa töitä kahtena päivänä viikossa. Hän saa työpäiviltään 12 euron työosuusrahan.
Jaana Nordlundin tavoitteet olivat selvät ja korkealla alusta pitäen.
– Tämä työ oli minulle kuin lottovoitto. Vaikka aluksi kaikki oli sekavaa, lapset ja henkilökunta ovat olleet ihania ja kannustavia, ja minusta on tullut paljon iloisempi. Haluaisin tästä vakinaisen työn.
Nordlundin toive on toteutumassa. Ensi vuoden alusta lukien hänelle on luvassa vakinainen työsuhde Kaarisillan yhtenäiskouluun työehtosopimuksen mukaisella palkalla. Tämä lienee uraaurtavaa suomalaisessa koulumaailmassa.
Ensi vuoden alussa Nordlund tosin aloittaa myös Tampereella toimivan kehitysvammaisten ihmisten kansalaisjärjestön Me itse -yhdistyksen puheenjohtajana. Puheenjohtajan kiireet vievät hänen työviikostaaan kolme päivää, ja kahtena päivänä hän jatkaa koulussa. Kun puheenjohtajakausi päättyy, työ jatkuu Kaarisillassa viitenä päivänä viikossa, ihan oikealla palkalla.
Myös rehtori Siitari tavoittelee pysyvyyttä.
– Tästä tulee malli, jota muut hallintokunnat, yhteisöt, koulut ja yritykset saavat kopioida. Oppilaillemme kehitysvammaiset tai mikä tahansa erityisryhmä työkavereina ei ole mitään ihmeellistä, kun he aikanaan hyppäävät työelämään. Toisaalta yhteiskunnalla ei ole varaa hukata ketään. Kaikki tarvitaan töihin, myös kehitysvammaiset.