Oppilasryhmä, joka toimii samojen luokkaseinien sisällä vuodesta toiseen, on voimavara ihmiselle koko elämän ajaksi.
Vietimme omien koulukavereideni kanssa viime syksynä oppikoulumme aloituksen 70-vuotisjuhlaa. Oli entisen oppilaan juhlapuhe. Luimme, mitä 1.9.1955 ilmestyneessä Helsingin Sanomien numerossa maailmasta kerrottiin. Taustalla soi musiikki 1950–60-luvuilta.
Olimme keränneet juhlijoilta heidän elämänsä biisit, joista jokainen kertoi kappaleen tuoman muiston. Lauloimme yhdessä Karjalan kunnailla lehtii puu, mikä toi monelle mieleen sota-ajan lapsuuden.
Laulun kirvoittamien kyyneleiden myötä ymmärsimme, miten valtava merkitys luokkamme yhteishenki on meille ollut jo kouluvuosina. Sen ansiota pääsimme nuorena hetkeksi pois kotoa mahdollisten murheellisten sota-ajan traumojen luota.
Aloitimme oppikoulun Helsingin uudessa yhteiskoulussa 1955, kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen. Olimme päässeet kansakouluvuosiemme jälkeen oppikouluun pääsykokeen kautta.
Jokaisella oli oma pulpettinsa, ja paikka vaihtui vasta uuden lukukauden alkaessa. Näin ollen vierustoveri oli kuka sattui milloinkin olemaan.
Pian luokkamme oppilaat yksilöityivät: oli matikka- neroja, huippu-urheilijoita, vieraan kielen taitajia, katolilaisia, musikaalisia. Olimme yksilöitä, joiden ääni vielä 70 vuoden jälkeenkin tuntuu tutulta.
Luokassamme oli 40 oppilasta, tyttöjä ja poikia. Nyt joukkomme on luonnollisista syistä vähentynyt huomattavasti.
Ryhmämme on kokoontunut yhteen 1990-luvulta lähtien kolmisen kertaa vuodessa. Perinteenä on joululounas, ja toisen kerran lounastamme pääsiäisen tienoilla kesäretkeä suunnitellen.
Kesäretki on useimmiten suuntautunut päiväretkenä Tallinnaan. Korona-aikana istuimme Senaatintorilla eli tapaamista ei tosiaankaan jätetty väliin!
Aini Hanttu
Lähetä kirjoituksesi mielipidepalstalle lomakkeella, jonka löydät osoitteesta opettaja.fi/osallistu-lehden-tekemiseen. Toimitus editoi tekstejä tarvittaessa. Julkaisemme kirjoituksen nimimerkillä vain poikkeustapauksessa.