Open tarina: Paistaa se aurinko viruskasaankin

Varhaiskasvatuksen työsuojeluvaltuutettu Matti Nurmi on kävelevä muistutus siitä, miten koronavirus voi luikerrella huusholliin, vaikka kontakteja muihin ihmisiin välttelee suositusten mukaan, ja enemmänkin.

Matti ja hänen erityisopettajana työskentelevä puolisonsa sairastivat koronan lokakuussa.

– No kiitos kysymästä, kyllä tässä jo paremmin voidaan. Pidemmällä kävelylenkillä saatan yhä hengästyä normaalia enemmän, mutta tiedän toki, että jotkut ovat saaneet taudista pahempiakin jälkioireita.

Matti asuu Helsingissä ja työskentelee Vantaalla. Ennen sairastumistaan hän teki pääasiassa etätöitä, mutta kulki 3,5 kilometrin päähän työpaikalleen silloin tällöin, polkupyörällä tai jalan. Toimistossa hänellä on oma huone.

Nurmet eivät tiedä, mistä tartunta tuli.

– Olimme välttäneet kaikkea ylimääräistä ulkona käyntiä jo keväästä lähtien. Ruuat olemme tilanneet kaupasta kotiin nyt jo vuoden ajan, riskiryhmään kuuluva Matti sanoo.

Taudin alkuperä jäi mysteeriksi.

Pääkaupunkiseudulla koronatartuntojen jäljittäminen on ollut vaikeaa. Matin lokakuisen sairastumisen aikaan Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin Husin alueella tartunnanlähteistä kaksi kolmesta jäi epäselväksi. Helmikuun lopulla Vantaalla jäljitysten onnistumisprosentti oli romahtanut kymmeneen.

Nurmien tartunta lokeroitiin perhepiirissä saaduksi, mutta alkuperä jäi tosiasiassa mysteeriksi.

– Vaimoni sairastui pari päivää minua aiemmin. Toki voisi spekuloida, saiko hän viruksen koulustaan, mutta toisaalta yksikään hänen työkavereistaan ei sairastunut.

Mattia tauti koetteli kunnolla ja vei hänet kolmeksi päiväksi sairaalaankin. Ensimmäinen viikko meni korkeassa kuumeessa kotona. Yskitti ja henkeä ahdisti.

Puolison kanssa jaettu sairastaminen teki taudista edes vähän kevyemmän kantaa. Ruuat teki ja koirat käytti ulkona se, jolla kuume oli alhaisempi tai olo muutoin siedettävämpi.

Matin korkea kuume ei laskenut viikonkaan jälkeen. Helsingin Malmin korona-aseman vastaanotolta hänet passitettiinkin Kirurgiseen sairaalaan perustetulle koronaosastolle.

– En nyt sanoisi niitä pelkotiloiksi, mutta epävarmuus alkoi kyllä kalvamaan, että eikö tämä nyt parane. Meitä oli Kirralla kymmenkunta vuodepotilasta. Kriittisiä tapauksia vietiin silloin Espooseen.

Jälkikäteen Matti arvelee, että sairaalan voimakkaat kuumelääkkeet tepsivät ja taittoivat kuumeen. Tauti ei kaikeksi onneksi mennyt sen pahemmin keuhkoihin.

Matti sairasti 18 päivää. Parannuttuaan hän ei jaksanut tehdä vähään aikaan yhtä pitkiä kävelylenkkejä kuin ennen. Yleiskunnon kohoaminen normaalille tasolle kesti jouluun.

Loppuvuodesta töissä tueksi tuli Vantaan kaupungin käyttämä ”tuunatun työn” toimintatapa, jossa sairaudesta tai tapaturmasta toipuva työntekijä tekee kevennettyä työtä.

– Saatoin ottaa lepotauon, jos olo alkoi tuntua heikolta. Voimat olivat siinä vaiheessa aika vähissä.

Mieli alkoi piristyä.

– Se onkin jännä juttu, että kuinka paljon optimismia ja energiaa ihminen saa, kun tuollaisesta alkaa viimein parantua.

Valopilkut ja toivo ovat jääneet varjoon, kun kuulemme vain varoituksia ja huonoja uutisia.

Toivon ylläpitäminen on Matin mielestä asia, joka on jäänyt pelon ja epävarmuuden jalkoihin. Hän sanoo olevansa huolissaan siitä, kuinka koronaan liittyvillä peloilla mässäillään.

– Valopilkut ja toivo ovat jääneet varjoon, kun kuulemme vain varoituksia ja huonoja uutisia.

Hänen mukaansa yleinen tietoisuus koronasta on aivan eri tasolla kuin vuosi sitten, jolloin pandemia yllätti kaikki. Voisi ajatella, että tiedon lisääntyessä rationaalinen ihminen ottaisi huomioon myös rohkaisevat asiat.

Mutta äärimmäisyydet nousevat esiin mediassa, koska ne myyvät, Matti arvelee. Hän sanoo olevansa huolissaan yksittäisten ihmisten kokemuksista synkkien uutisten keskellä.

– Herkimmissä ihmisissä ongelmien vyöryttäminen aiheuttaa aivan turhaa levottomuutta. Ja siitä meidän pitäisi tuntea erityistä vastuuta, että pelkästään negatiivissävyinen puhe tulevaisuudesta voi siirtyä lapsiin ja nuoriin.

Totta kai faktat on kerrottava, Matti sanoo.

– Toivohötön kanssa ei tietenkään voi mennä faktoja piiloon ja huutelemaan sieltä. Mutta mitä sekään auttaa, jos hoetaan, että tämä on maailmanloppu, kun tämä ei ole sitä.

Työsuojeluvaltuutettuna Matti Nurmi sanoo nähneensä vuoden aikana paljon kehitystä työntekijöiden ja yksiköiden toiminnassa. Hätätilanteesta on noustu vuodessa tasolle, jossa Matin mukaan myös Vantaan varhaiskasvatuksessa tilanne ”handlataan hyvin”.

– Meillä työsuojelussa on yhä harvinaisempaa, että joutuisimme huomauttamaan asioista tai sääntöjen noudattamisesta. Vuosi sitten tilanne oli paljon hätäisempi.

Pitkittyvä epidemia, karanteenit ja sairastumiset ovat kuitenkin alkaneet aiheuttaa väsymystä. Työsuojeluvaltuutetulle tämä näkyy levottomuuden lisääntymisenä ja kiristyneinä väleinä ihmisten kesken, Matti sanoo.

Työntekijöiden ahdistuneet yhteydenotot työsuojeluvaltuutettuun ovat vähentyneet, mutta eivät ne kokonaan lakanneetkaan ole. Huolet otetaan tosissaan ja jokaista kuunnellaan ja autetaan, Matti sanoo. Pelkästään meneillään oleva aika ruokkii pelkoja ja ahdistusta.

– Tämä on meidän aikamme ensimmäinen pandemia, ja epävarmuuden sietokykyä koetellaan.

Matti Nurmen korona-ajan puhteet ovat putkahtaneet läheltä. – Hyllystä on löytynyt sellaisia ihmelaitteita kuin kirjoja, joiden lukemiseen on nyt enemmän aikaa. Ylipäänsä sitä yrittää tehdä kaikkea, joka pitää elämän järkevänä.

Matti ei ole lakaisemassa ongelmia maton alle. Silti hän korostaa, että sen enempää korona-aika kuin työsuojeluvaltuutetun tehtäväkenttäkään eivät ole pelkkää murhetta.

– Jos omassa työssäni menen työyhteisöön, jossa on ongelmia ja ristiriitoja, niin ei niitä lähdetä ratkaisemaan pelkästään ongelmista lähtien. On pyrittävä selvittämään myös ne asiat, jotka ovat hyvin. Jokaisesta yhteisöstä ja jokaiselta ihmiseltä löytyy hyviä asioita, joihin tukeutua.

Vähän samaan tapaan Matti ei hätkähdä jokaista tautiin viittaavaa tuntemusta koronasta toipuvassa kropassaan.

– Jos minulle tulisi selviä pidempiaikaisia jälkioireita, niin menisin lääkäriin. Mutta en minä voi jatkuvasti tarkkailla, että nyt minua pistää tuosta ja tuosta. Se olisi loputon suo.