Orkesteri heiluttaa, kumauttaa, sheikkaa ja naputtaa kellojaan saumattomassa yhteistyössä – ja teknisen työn opettaja Ulla saa siitä energiaa

Ihanaa kuunneltavaa, kaunista katseltavaa ja upeaa yhteistyötä.

Kun Ulla Laaksoranta kahdeksan vuotta sitten kuuli käsikellojen soittoa, hän vallan lumoutui. Mitä olivat nämä pieniä kirkonkelloja muistuttavat soittimet?

Pari vuotta myöhemmin Ulla näki lehti-ilmoituksen, jossa jyväskyläläinen Clarabella-orkesteri haki uusia soittajia. Nyt tai ei koskaan, hän ajatteli ja porhalsi koesoittoon.

– En miettinyt yhtään, mahdanko edes osata tai oppia.

Onneksi teknistä työtä opettavalla Ullalla oli jo musiikin perusteet hallussa. Vaikka ryhmä oli tarkoitettu aloittelijoille, nuotinlukutaito oli tarpeen.

Käsikello-orkesteria voi verrata pianoon. Yksi kello vastaa yhtä nuottia, ja jokainen soittaja huolehtii useasta nuotista.

Suomessa instrumentti on vielä varsin tuntematon. Käsikelloja soitettiin kuitenkin jo 1600-luvun Englannissa, josta laji on levinnyt eri puolille maailmaa. Nykyisin harrastus on suosittu etenkin Yhdysvalloissa ja Japanissa.

Ullaa käsikelloissa viehättää erityisesti äänen ja visuaalisuuden liitto. Kun kymmenhenkinen orkesteri heiluttaa, kumauttaa, sheikkaa ja naputtaa kellojaan, kaikki tapahtuu saumattomassa yhteistyössä.

– Käsikelloilla soittaminen on hirveän hauskaa ja energisoivaa puuhaa. Siinä suorastaan lähtee lentoon, Ulla kuvailee.

Clarabella harjoittelee kerran viikossa. Harrastus edellyttää rytmitajun lisäksi vankkaa sitoutumista.

– Harjoituksissa pitää olla joka kerta, ellei ole ihan kuolemansairas. Jos pianosta on koskettimia rikki, mitään ei kuulu, käsikellisti vertaa.

Jyväskyläläisessä Vaajakosken yhtenäiskoulussa opettava Ulla sanoo, että harrastus on osoittautunut arvokkaaksi vastapainoksi työlle. Luokassa täytyy alati hyppiä asiasta toiseen, kun taas kellot käsissään saa uppoutua yhteen asiaan kerrallaan.

– Soittaminen lievittää stressiä. Siihen täytyy keskittyä niin perinpohjaisesti, ettei voi miettiä työasioita. Harjoitusten jälkeen jään helposti niin highlight-tunnelmiin, ettei unikaan aina tule silmään.

Kuudessa vuodessa Ulla on huomannut kehittyneensä merkittävästi. Sama pätee hänen mukaansa koko orkesteriin. Kappaleiden vaikeustaso on lisääntynyt huikeasti.

Käsikelloilla voi soittaa hyvin monenlaista musiikkia aina kevyestä klassiseen ja kansanmusiikista hengelliseen. Ullan suosikkeja ovat klassisen musiikin helmet.

Esiintymisiä ryhmällä on vuosittain viidestä kymmeneen. Orkesterinsa mukana Ulla on päässyt soittamaan myös virolaiselle, ruotsalaiselle ja norjalaiselle yleisölle.

Ulla on huomannut, että soittokokemuksensa ansiosta hän ei enää häkelly yllättävissäkään tilanteissa. Harrastus on opettanut Ullan sallimaan itselleen mokat myös työssä ja nauramaan itselleen. Hän osaa nyt suhtautua ymmärtäväisesti oppilaidenkin virheisiin.

– Mokat eivät haittaa: niitä on tärkeää tehdä, ja niistä opitaan. Ne myös unohdetaan eikä niihin jäädä vellomaan.

Ulla pohtii, että käsikellojen soittamisessa ja opettajan työssä on yhtäläisyyksiä. Molemmissa korostuvat aikataulussa pysymisen ja multitaskaamisen taito.

Oppitunnilla pitää ehtiä käsitellä kaikki suunnitellut asiat, ja käsikello-orkesterissa on kumautettava kelloa juuri oikealla hetkellä. Siinä missä opettaja neuvoo useita oppilaita rinnakkain, käsikellistin hyppysissä on samanaikaisesti jopa neljä kelloa.

Ullasta olisi hienoa, jos koulut pystyisivät hankkimaan opetuskäyttöön chimes- eli putkikelloja. Ne ovat kalliiden käsikellojen edullisempi rinnakkaisinstrumentti.

– Chimeskelloja soittaessa ollaan osana samaa soitinta. Chimeksista tulee myös aina oikea ääni, joten huonommankin soittajan on helpompi soittaa oikein, hän vinkkaa.