Opettajankoulutusta pitkään tutkinut professori Hannu L T Heikkinen muistaa noin kymmenen vuoden takaa kyselyn, jonka tulokset yllättivät.
Opettajia pyydettiin arvioimaan prosentteina sitä, minkä osan opettajan tiedoistaan ja taidoistaan he olivat oppineet perustutkintokoulutuksessa ja minkä osan muualla.
– Tuolloin opettajat kokivat oppineensa vain kymmenen prosenttia taidoistaan opettajankoulutuksen aikana ja loput 90 prosenttia työssä ja arkielämässä, Heikkinen kertoo.
Tällainen tulos ei Heikkisen mielestä vähennä opettajan kelpoisuuden antavan koulutuksen merkitystä. Hänestä Suomessa kuitenkin esiintyy sellaista ajattelutapaa, että laadukas opettajankoulutus riittäisi koko uran tarpeisiin.
– Tutkintoon johtava opettajankoulutus pitäisi nähdä ponnahduslaudaksi jatkuvalle oppimiselle. Se ei ole selkäreppu, joka pakataan ja jonka eväät riittävät koko uralle.
Heikkinen työskentelee Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksessa professorina tutkimusalanaan koulutus ja työelämä.
Opettajankoulutuksen eväät eivät riitä koko uralle.
Opettajat ovat innokkaita täydennyskouluttautujia, mutta uranaikaisessa oppimisessa voi silti olla pulmia. Yhtenäinen jatkumo on sanapari, joka on toistunut opettajankoulutuksen kehittäjien puheessa jo kauan. He haluaisivat, että perustutkintokoulutuksesta ja sitä täydentävästä uranaikaisesta oppimisesta luodaan katkeamaton opinpolku.
Opettajien osaamisen kehittämisessä pitäisi olla punainen lanka opiskelujen alusta eläkkeelle saakka, sanoo erityisasiantuntija Päivi Lyhykäinen OAJ:stä.
– Kaikkia tulevaisuuden taitoja ei voida peruskoulutuksessa tai perehdytyksessä tarjota, mikä tarkoittaa, että täydennyskoulutus on alalla välttämättömyys.
Suomessa opettajankoulutuksen kehittämisen veturi on ollut viime vuosina Opettajankoulutusfoorumi. Se perustettiin vuonna 2016, ja toiminnan on tarkoitus jatkua vuoden 2022 loppuun.
Foorumin linjauksissa on alusta saakka haluttu integroida täydennyskoulutus entistä tiiviimmäksi osaksi koko opettajankoulutuksen kokonaisuutta.
Eteenpäin on menty, mutta maaliin ei ole päästy. Mitä siis pitäisi tehdä?
OAJ:n mukaan opettajien oikeus ja velvollisuus täydennyskoulutukseen tulisi kirjata nykyistä selkeämmin lakiin, samaan tapaan kuin terveydenhuoltolaissa säädetään terveydenhuollon ammattihenkilöstön täydennyskoulutuksesta. Kunnilla ja sairaanhoitopiireillä on laissa täydennyskoulutusvelvoite.
Lyhykäinen kuvaa opettajien täydennyskoulutusta kirjavaksi kentäksi, jossa sisällöt ja esimerkiksi kouluttajien pedagoginen osaaminen voivat olla puutteellisia.
– Meidän mielestämme korkeakoulujen ja harjoittelukoulujen roolin opettajien täydennyskoulutuksessa pitäisi vahvistua. Se vankentaisi näiden koulutusten tutkimusperustaisuutta.
Professori Heikkinen huomauttaa, että kelpoisuuteen johtavan opettajankoulutuksen vastuu ja rahoitus on korkeakouluilla, mutta täydennyskoulutuksessa tilanne on mutkikas.
Mahdollisuudet osallistua täydennyskoulutukseen vaihtelevat sen mukaan, millaiset mahdollisuudet opettajalla on irtautua opetustyöstä. Esteeksi voi nousta, että koulutuksen järjestäjä ei palkkaa opettajalle sijaista.
– Peruskoulutuksen ja täydennyskoulutuksen yhteys voi sitten rapsahtaa poikki.
Opettajat ovat kyselyjen mukaan osallistuneet aktiivisesti täydennyskoulutuksiin, mutta varsin usein he tekevät sen omalla ajallaan.
– Minulla ei tietenkään ole mitään tätä innokkuutta vastaan, mutta periaatteessa järjestön edunvalvontakuvaan ei mahdu se, että täydennyskoulutuksiin osallistutaan varsinkin kesälomalla, viikonloppuisin ja iltaisin. Koulutuksen pitäisi hoitua työajalla, ja sitä me vaadimme myös lainsäädäntöön, sanoo Lyhykäinen.
Hänen mukaansa yksi varteenotettava tapa toteuttaa täydennyskoulutusta olisi vertaiskoulutus. Toimiva esimerkki tästä on viime vuosina käytössä ollut ja tähän vuoteen saakka valtion rahoittama tutoropettajamalli.
Tutoropettajamalli osoittautui erinomaisen toimivaksi.
Tutoropettajatoiminnalle toivotaan laajalti jatkoa. Lyhykäisen mukaan opettajalta opettajalle annettavaa ohjausta ja koulutusta voisi kehittää systemaattiseksi täydennyskoulutukseksi uusissakin teemoissa, sellaisissakin, joihin tutoropettajamallia ei ole tähän mennessä käytetty.
– Tutoropettajamalli osoittautui erinomaisen toimivaksi, ja yhtä lailla se voisi toimia monissa muissa koulutuksissa, joissa eri aiheisiin perehtyneet ja koulutuksen saaneet opettajat opettaisivat toisiaan.
Asia, jonka kehittämisestä sekä Päivi Lyhykäinen että Hannu L T Heikkinen alkavat pyytämättä ja innostuen puhua, on mentorointi. Tätä aihetta käsitellään Opettaja-lehden seuraavassa numerossa 14/27.8.2021.
Millaisia taitoja tai aiheita opettajien sitten kannattaisi hankkia jatkuvan oppimisen tai täydennyskoulutuksen kautta?
Heikkisen mukaan ohittamaton tulevien vuosikymmenten megatrendi on ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä kehitys. Polttavimmat skenaariot tulevaisuuden maailmasta liittyvät ympäristöön, ilmastonmuutokseen ja lajikatoon.
– Koulutuksella on ratkaiseva merkitys siihen, miten näihin valtaviin ympäristöhaasteisiin reagoidaan. Nämä asiat muuttavat kaikkien elämää, mikä tarkoittaa samalla sitä, että ne muuttavat myös opettajan työtä.
Kestävän kehityksen teemoissa joudutaan elämään ahdistavien tietojen parissa. Se tarkoittaa myös konflikteja ja torjuvia reaktioita.
– Suuri ongelma on poliittinen populismi, joka tarjoaa helppoja ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Opettajien on pystyttävä ohjaamaan oppilaita pätevän tiedon äärelle, Heikkinen sanoo.
Heikkinen toivoo myös, että suomalaisessa koulutusjärjestelmässä panostettaisiin myös globaaliin oikeudenmukaisuuteen.
– Ne yhteiskunnat, joiden resilienssi on luja, kantavat isomman kuorman kuin heikommat.
Heikkinen ja hänen kollegansa ovatkin yhdistäneet ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden teemoja ekososiaalisen viisauden kehittämiseen koulutuksessa.