Kieli voi osallistaa tai sulkea ulos – jokainen opettaja näyttää mallia

Kielitietoisessa koulussa kieli määrittää kaikkea oppimista, olipa kyse kaikille yhteisestä reaaliaineesta tai valinnaisesta saksasta.

Moni opettaja pitää silti kielitietoisuutta edelleen vain kieltenopetukseen kuuluvana asiana.

– Kielitietoisuutta koskevat koulutuksemme kiinnostavat lähinnä vain asialle jo valmiiksi vihkiytyneitä kieltenopettajia ja maahanmuuttajakoulutuksessa pitkään työskennelleitä konkareita, yliopisto-opettaja Raisa Harju-Autti Tampereen yliopistosta sanoo.

Harju-Autti toimii myös kouluttajana Turun ylipiston johtamassa Dived-hankkeessa, jossa kehitetään kieli- ja kulttuuritietoista opettajuutta ja opettajankoulusta.

Tilanteen valoisa puoli on, että hyvät käytännöt tunnetaan teoriaa paremmin. Opettajankoulutuksessa opetetaan ja kouluissa käytetään Harju-Autin mukaan paljon kielitietoisia menetelmiä, vaikkei niitä aina sellaisiksi tunnisteta.

– Kun kielitietoisuus ilmaantui opetussuunnitelman perusteisiin, opettajilta tuli paljon palautetta, että vieläkö tässä pitää kielenopettajaksi ruveta. Tosiasiassa omasta opetuksesta saa kielitietoista pienilläkin muutoksilla.

Parannettavaa siis on, mutta jälkijunaan ei ole jääty. Euroopan nykykielten keskuksen kanssa tehty asiantuntijayhteistyö osoittaa Harju-Autin mukaan, että eurooppalaisessa vertailussa Suomen koululaitos kuuluu kielitietoisuusajattelun etujoukkoon.

Kielitietoisuus tuli koulukulttuuriin perusopetuksen uusissa opetussuunnitelman perusteissa. Niiden mukaan jokainen koulun aikuinen on kielellinen malli ja myös opettamansa oppiaineen kielen opettaja. Koulu oppivana yhteisönä on osa kulttuurisesti muuntuvaa ja monimuotoista yhteiskuntaa, jossa paikallinen ja globaali limittyvät.

Kotona puhutaan kotia ja koulussa koulua. Joillakin oppilailla kotona puhuttu kieli on kauempana koulukielestä kuin toisilla. Kielitietoisessa koulussa tähän eroon kiinnitetään erityistä huomiota.

– Kielitietoinen opetus on osa koulun inklusiivisuutta, ja siitä hyötyvät kaikki. Myös muuta kuin suomea äidinkielenään puhuvien oppilaiden pitää saada olla ylpeitä omasta kielestään. Luokassa puhuttuja eri äidinkieliä tulisi myös käyttää oppimisen tukena, Harju-Autti suosittelee.

Vuoden alussa Teaching and Teacher Education -lehdessä ilmestynyt tutkimus kertoo, että vaikka suomalaiset opettajat arvostavat ei-suomenkielisten oppilaiden omia äidinkieliä, niitä ei pidetä merkittävänä resurssina eri oppiaineiden opetuksessa. Jenni Alisaaren johtama tutkimus perustuu 820 opettajan aineistoon.

Monet opettajista olivat lisäksi sitä mieltä, että suomea opettelevien oppilaiden kotonakin tulisi käyttää mahdollisimman paljon suomea. Tällainen ajattelu on tutkijoiden mukaan vastoin kielenoppimiseen ja oman äidinkielen merkitykseen liittyvää tutkimustietoa.

Peruskoulu rakennettiin aikoinaan lähes pelkästään suomalaisten asuttamaa ja muutenkin yhdestä puusta veistettyä Suomea varten. Yksikulttuurinen historia muistuttaa yhä itsestään, kun pitäisi ottaa huomioon erilaisista taustoista tulevien oppijoiden tarpeet.

– Kaksi kahdeksasluokkalaista maahanmuuttajanuorta saattaa tälläkin hetkellä käydä samoilla S2-tunneilla, vaikka toinen olisi syntynyt Suomessa ja toinen tullut maahan vasta pari vuotta sitten, Harju-Autti huomauttaa.

Opsin velvoittavuudesta huolimatta maahanmuuttajataustaisten oppilaiden opetusjärjestelyjen taso vaihtelee paljon kunnasta toiseen. Harju-Autin mielestä olisi aika harkita lakimuutoksia, jotta kuntien välinen eriarvoisuus saataisiin tasoittumaan.

Mitä kieli on? Steineropettaja Eeva Raunela esittää kysymyksen joka vuosi lukion ykköskurssilaisilleen, ja vastauskin on pääpiirteissään aina sama: kieli on väline.

Myöhemmin vastaus muuttuu.

– Lukion alkuvaiheen jälkeen käsitys kielestä alkaa muuttua henkilökohtaisemmaksi. Kieli nähdään edelleen välineenä, mutta entistä enemmän nimenomaan itseilmaisun välineenä. Oivalletaan, että kielellä voi ilmaista itseään siinä missä musiikilla tai tanssillakin, Raunela kuvailee.

Lukion loppuvaiheessa jotkut opiskelijat – eivät kuitenkaan kaikki – ymmärtävät kielen olevan osa heidän identiteettiään. Tämä on Raunelan käyttämällä kolmiportaisella asteikolla kielitietoisuuden korkein taso.

– Kaksikielisillä tai useampia kieliä puhuvilla opiskelijoilla näyttäisi olevan muita paremmat valmiudet päästä tälle tasolle. Etu voi johtua siitä, että useampia kieliä osaavilla on mahdollisuus vertailla eri kielten vaikutuksia itseensä ja käyttäytymiseensä.

Muuan espanjaa hyvin motivoituneesti opiskeleva nuori kertoi Raunelalle, kuinka hän espanjaa puhuessaan alkaa puhua käsillään ja muuttuu muutenkin vilkkaammaksi. Suomen kielimaisemaan palatessa käytös muuttui vähäeleisemmäksi ja hillitymmäksi.

Opiskelijat palasivat kirjoitelmissaan lapsuuden kielikokemuksiin.

Raunela seurasi väitöstutkimustaan varten työpaikkansa Lappeenrannan steinerlukion yhtä luokkaa. Hän tutki opiskelijoiden kehitystä lukion ensimmäiseltä vuosiluokalta kolmannelle. Aineistona ovat lukiolaisten kirjoitelmat ja tutkijan omat havaintopäiväkirjat.

Kielitietoisuuden korkeimmalle tasolle ylsivät vain ne opiskelijat, jotka kykenivät käsitteellistämään kokemuksiaan kielestä. Tämä taas edellyttää, että nuorella on lukuharrastuksen ja kirjallisuuden tuomia kokemuksia kielestä.

– Opiskelijat palasivat kirjoitelmissaan lapsuuden kielikokemuksiin. Loruleikit, lukemaan oppiminen, tietyt alakouluiässä luetut kirjat, lukudiplomit ja näytelmäprojektit muistetaan. Jollei tällaisia kokemuksia ole, ei ole myöskään aineistoa, joka voisi myöhemmissä pohdinnoissa ja keskusteluissa jalostua kielitietoisuudeksi, Raunela pohtii.

Hän pitää tutkimusjaksolla käyttämäänsä dialogista eli sokraattista opetusmenetelmää luonnollisena tapana herätellä lukiolaisen kielitietoisuutta.

– Sokraattisessa opetuksessa olennaista on kysyminen. Opettaja suunnittelee tunnit kysymysten varaan – ei siltä pohjalta, millaista valmista tietoa hänellä itsellään olisi käsiteltävästä asiasta opiskelijoille jaettavana.

Oikeita kysymyksiä kysymällä opettaja saa selville, kuinka paljon opiskelijat käsillä olevasta aiheesta jo tietävät. Tämän jälkeen opettaja voi kysymyksillään auttaa heitä liittämään jo olevan tiedon ja omat kokemuksensa tunnilla käsiteltävään asiaan.