Itkua, ärräpäitä vai kasvatuskumppanuutta? Tutkijat löytävät Wilmasta muutakin kuin nettiraivoa

No voihan kettu virpele! Eihän Wilmaa koskevasta julkisesta keskustelusta voi tehdä kuin yhden johtopäätöksen: Wilma-viestit menevät tunteisiin, ja syvälle.

Wilma on korvannut reissuvihot ja sähköpostit kodin ja koulun yhteydenpidon välineenä reilussa kymmenessä vuodessa. Yhtä kauan siitä on noussut otsikoita, joissa sävy on lähes yksinomaan ahdistava.

Otsikoissa Wilmaa on luonnehdittu ”opettajien oksennusastiaksi” ja heidän ylläpitämäkseen ”reaaliaikaiseksi rikosrekisteriksi”.

Eräänkin suositun bloggarin otsikko kuului, että ”Wilma pilaa kodin ja koulun loputkin välit”. Omana kokemuksenaan hän kertoi, että positiivisia merkintöjä kertyy Wilmaan vähemmän kuin kriittissävyisiä huomautuksia. ”Suomessa lapsi kasvatetaan haukkumisen ja arvostelun kautta”, bloggari totesi, ja yli 20 000 lukijaa tykkäsi.

Eikä Wilma-merkinnöistä revitä verkkareita vain sosiaalisessa mediassa. Katso itse Googlesta, millaista Wilman käsittely on laatulehdissäkin.

En tunnista ikäviä kokemuksia niin laajana ilmiönä kuin mediassa annetaan ymmärtää.

Luokanopettajat Sanna Oinas ja Anne-Mari Kuusimäki eivät tienneet toisistaan vielä muutama vuosi sitten mitään. Jatko-opinnot Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa yhdistivät opettajien polut: tällä hetkellä kumpikin heistä valmistelee artikkeliväitöskirjaa Wilma-viestinnästä.

Osittain heidän aihevalintansa kumpusivat julkisen keskustelun roihuista.

– Wilma-keskustelu mediassa ihmetytti ja vähän ärsyttikin. Sävy oli pelkästään negatiivinen, espoolaisessa Vanttilan koulussa opettava Kuusimäki sanoo.

Hän on työskennellyt opettajana 20 vuotta ja nähnyt monia opettajanhuoneita.

– En tunnista ikäviä kokemuksia niin laajana ilmiönä kuin mediassa annetaan ymmärtää. Aloin miettiä, mistä sellaiset voisivat nousta, Kuusimäki jatkaa.

Kummatkin väitöskirjatutkijat ovat suorittaneet ratkaisukeskeisen neuropsykiatrisen valmentajan koulutuksen. Oinas on työskennellyt Lappeenrannassa ja sittemmin Kouvolassa, jossa hän toimi myös erityisen tuen koulukoutsina.

– Koulukoutseille tuli lähetteellä oppilaita, joille oli hankaluuksiensa myötä tullut myös hirveän paljon Wilma-merkintöjä. Siinä työssä heräsi kysymys, että mitä nämä viestit oikein ovat, jos kerran ne aiheuttavat ennen kaikkea ongelmia, Oinas kertoo pohtineensa.

 

Oinaksen väitöskirjan artikkeleista valmiina on kaksi kolmesta, ja koko tutkimus valmistunee ensi vuonna. Vastikään opintovapaalle jäänyt Kuusimäki viimeistelee väikkärinsä ensimmäistä osaa.

Oinas kysyy väitöskirjassaan, onko viestinnästä oppimiselle ja hyvinvoinnille se hyöty, jota opetussuunnitelmassakin haetaan.

– Opsissahan todetaan, että palautteen tulee tukea ja kannustaa oppilasta, jolloin palaute nähdään myös pedagogisena keinona oppilaan myönteisen minäkuvan rakentamisessa, Oinas muistuttaa.

Kuusimäki taas paneutuu siihen, miten Wilman kaltainen sähköinen järjestelmä onnistuu vanhempien ja opettajien välisessä yhteistyössä ja kasvatuskumppanuudessa. Aineisto koostuu muun muassa kahdessa erikokoisessa kunnassa opettajille ja vanhemmille tehdyistä kyselyistä.

70 prosenttia oppilaista oli saanut Wilman kautta myönteistä palautetta.

Oinas sanoo hieman yllättyneensä heti ensimmäisen artikkelinsa sisältämistä tuloksista. Hän käsitteli tilastotyökaluilla yli 210 000 Wilma-merkintää, joita oli annettu lähes 8 000 oppilaalle.

Väite, että Wilmaan kertyy enemmän negatiivisia kuin positiivisia merkintöjä, ei saa tukea Oinaksen aineistossa.

Tulosten mukaan 70 prosenttia oppilaista oli saanut myönteistä palautetta. Toki vielä useammalla, 74 prosentilla, oli merkintöjä unohduksista, kuten tekemättömistä läksyistä. Vain kolmasosaa oli huomautettu käytöshäiriöistä.

Etenkin myönteinen palaute jakautuu epätasaisesti. Pojat saivat kolme kertaa tyttöjä enemmän kielteistä palautetta, mutta yhtä paljon myönteisiä merkintöjä.

Artikkelin keskeinen johtopäätös on, että Wilma-merkinnät eivät ole tasapuolisesti kannustavia kaikille. Myönteisellä palautteella olisi Oinaksen mukaan monenlaisia hyödyllisiä vaikutuksia oppimiseen – myös Wilmassa.

– Keräämämme valtakunnallisesti edustava aineisto ysiluokkalaisista vahvistaa aiempiakin tietoja, joiden mukaan oppimiseen kohdistuva myönteinen palaute on tiiviissä yhteydessä motivaatioon ja hyvinvointiin, Oinas sanoo.

 

Erityisen tehokkaana keinona Oinas pitää odottamatonta myönteistä palautetta. Silläkö Wilma-raivo ratkeaa, että kielteiset asiat vain unohdetaan – ja myönteistä palautetta aletaan keksiä ja vyöryttää vanhemmille?

Ei ratkea, sanovat väitöskirjailijat, mutta heidän mukaansa kielteisestä palautteesta on sitä vähemmän hyötyä, mitä vähemmän siinä etsitään ratkaisuja. Ratkaisukeskeisyys, positiivinen pedagogiikka ja arvostava vuorovaikutus ovat kasvatusfilosofian teemoja, joiden takana Kuusimäki sanoo seisovansa vankasti.

– Ja niitä oppeja voidaan mielestäni viedä enemmän myös viestinnän puolelle. Myötätuntoinen näkökulma sekä vanhempia ja oppilasta kohtaan on tärkeä. Pitää ymmärtää, että toisessa päässä on huoltaja, jonka tärkeimmästä on puhe.

Oinaksen mukaan on myös niin, että tosiasiassa oppilaat useimmiten varsin kypsästi ymmärtävät myös kielteisen Wilma-palautteen, kuten unohdusmerkinnät.

 

Wilma-viestinnässä tulisi Kuusimäen mukaan ensimmäiseksi varmistaa, että opettajat ja huoltajat ymmärtävät puhuvansa samoista asioista.

Molemminpuolinen luottamus pitäisi rakentaa ensin kasvotusten. Paras keino luokan yhteisen viestintälinjan luomiseksi on keskustella aiheesta syksyn vanhempainillassa.

Seuraavaksi tulisi ymmärtää, että Wilma-viestinnällä on täysin sama tavoite kuin koululla muutenkin, siis tavoitteellinen taitojen harjoittelu ja vahvistaminen. Opettajan kannattaa kasvatustyössä koetella myös omia näkökulmiaan.

– Esimerkiksi häiriökäyttäytymiseen taipuvainen tai muutoin levoton lapsi on hyvin usein kääntöpuoleltaan aktiivinen ja rohkea. Hänen kanssaan tulisi harjoitella itsesääntelyn taitoja, Kuusimäki sanoo.

Vanhempien kanssa olisi hyvä päästä sopimaan, miten näitä taitoja harjoitellaan.

Kun viestii arvostavasti ja myötätuntoisesti, hätääntynytkin vanhempi kokee tulevansa kuulluksi. Opettajan tulisi tunnistaa, millaista kuormaa kiireessä tai tunnekuohussa kirjoitetut viestit voivat kasata.

– Toistuvasti samasta aiheesta tuleva muistutus voi aiheuttaa vanhemmassa voimattomuutta. Reaktio viestitulvaan voi olla, että kyllähän tämä tiedetään, mutta mitä tässä pitäisi tehdä, kenties vain hävetä? Samoin lapselle, joka tietää tehneensä koulussa jotakin typerää, voi kasaantua tunnemyrsky, kun koulussa saadun ryöpytyksen jälkeen arvaa, että torut ovat edessä kotonakin, Sanna Oinas sanoo.

Oinaksen tulosten mukaan kielteisiä Wilma-merkintöjä esimerkiksi käytöksestä ja unohtelusta näyttää kerääntyvän eniten erityistä tukea tarvitseville oppilaille.

– Nämä oppilaat ja perheet usein tietävät, että ongelmia on. Tulisi miettiä, tukevatko vai lannistavatko viestit heitä. Jokaisen aikuisenkin tulisi saada säännöllisesti kokemus, että elämässä lopulta kuitenkin selviytyy.

Sekä opettajien että vanhempien viestintätaidot ovat kehittyneet.

Anne-Mari Kuusimäen mukaan isommassa kuvassa Wilma-viestintä näyttää hyvin toisenlaiselta kuin mediassa vilisevät raivo-otsikot.

– Wilmassa on paljon asioita, jotka toimivat. Sekä opettajien että vanhempien viestintätaidot ovat kehittyneet, ja Wilmaan on totuttu. Voi olla, että Wilma on hiipinyt opettajan työvälineeksi, ellei yhtäkkiä, niin vaivihkaa. Opettajat ovat saaneet harjoitella tyhjästä ja itsenäisesti tämänkaltaista kirjoitettua viestintää.

Opettajankoulutuksessa Wilma hautautuu kodin ja koulun yhteistyön otsikon alle. Oinas oletti, että uusi opetussuunnitelma olisi tarjonnut selkeämmän otteen kouluissa jo vakiintuneen Wilman käyttöön.

– Sähköinen yhteydenpito vanhempien kanssa mainitaan kuitenkin vain yleisemmällä tasolla. Paikallisiin opseihin Wilma-ohjeita on aivan viime aikoina kirjoitettu auki, ja yhtä lailla kunta- ja koulukohtaiset ohjeet ovat tarkentuneet.

Kuusimäen mukaan ohjeissa ja pelisäännöissä riittää monissa kouluissa paljon kehitettävää.

Wilma-ohjeita on aivan viime aikoina kirjoitettu auki paikallisiin opseihin.

Pelkästään Suomen peruskouluissa ahkeroi yli puoli miljoonaa oppilasta. Tästä massasta otsikoihin tai vaikkapa sosiaalisen median Wilma-aiheisiin ryhmiin ei ole vaikeaa löytää kärjistyksiä tai tuohtumusta. Kun aikuisille ihmisille tarjoaa sähköisen alustan, jossa lähetetään miljoonia viestejä kuukaudessa, välillä leimahtaa.

Kirjoitetulla verkkoviestinnällä on merkillinen tenho. On vain sanoja ja lauseita, mutta kasvot, äänensävyt ja ilmeet puuttuvat. Puhumattakaan silmäniskuista. Moni on oivaltanut, että esimerkiksi sosiaalisen median tulenpalavimpiin keskusteluihin ei kannata osallistua vaikeasti avautuvalla sarkasmilla.

Kirjoitukset syntyvät ja ne luetaan tunnelmaltaan erilaisissa tilanteissa. Opettajan Wilma-viesti oppilaan vanhemmalle voi syntyä keskellä hälyistä koulupäivää. Vanhempi voi lukea viestin aivan toisessa tunnelmassa. Rauhallisena hetkenä iltateellä, mutta yhtä hyvin vaikeammassa elämäntilanteessa, jossa tunteet ovat enemmän pinnassa.

Mitä herkempi aihe, sitä enemmän näillä nyansseilla on merkitystä. Oma lapsi on herkkä aihe.

– Toki opettajan on mietittävä jatkuvasti, mitä sanavalintoja ja sävyä viestinnässä käytetään, jotta tunnepuoli ei pyyhkisi viestin sisältöä mennessään, Kuusimäki sanoo.

Hän pohtii, kuinka opettajien työssäjaksaminen voi olla koetuksella, kun uusia opetussisältöjä ja tavoitteita kasautuu entistenkin päälle. Viestintä saattaa tuntua työläältä ja aikaa vievältä kiireisen opettajan arjen keskellä, mutta Kuusimäen mielestä se on vaivan arvoista.

– Pidän kodin ja koulun kumppanuutta sellaisena kasvatustyön kivijalkana, että mieluummin karsin jostakin muusta. Parhaimmillaan hyvin toimiva viestintä voi olla oppilaan, opettajan ja vanhempien hyvinvointia vahvistava tekijä.