Juan Kasari: Opettajan ja taiteilijan työt tukevat hyvin toisiaan

Juan Kasarin videoinstallaatiossa kuviot ja värit vaihtuvat hitaasti. Teos on vähän kuin tekijä itse, joka on jatkuvassa liikkeessä taiteilijasta opettajaksi ja opettajasta taiteilijaksi.

Vahvat perusvärit ja vastavärit lomittuvat helsinkiläisen Muu Gallerian seinillä yhä uusiksi yhdistelmiksi ja kokonaisuuksiksi.

Tässä näyttelyssä Juanilla on aiempaa abstraktimpia töitä. Aiemmin hän on keskittynyt valokuvissaan ja liikkuvan kuvan videoteoksissaan ihmisiin, rakennuksiin, puheeseen ja tutkinut esimerkiksi sosiaalisia yhteisöjä.

– Opetustyöhön liittyy paljon hälinää. Se on kaoottista – paljon ihmisiä pienessä tilassa. Tavallaan taide on vastapainoa sille: haluan jäsentää omaa maailmaani harmonisesti, itähelsinkiläisessä Mellunmäen ala-asteen koulussa vs. erityisluokanopettajana työskentelevä Juan miettii.

Juan-etunimi ei ole taitelijanimi. Juanin suomalaiset vanhemmat tapasivat aikoinaan Espanjassa, jossa isä asui ja työskenteli muusikkona. Pojasta tuli Juan.

Juan valmistui Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi 2012. Ensimmäisen isomman yksityisnäyttelynsä hän piti jo ennen sitä, kymmenen vuotta sitten. Yksityisnäyttelyjä hänellä on ollut monissa tasokkaissa gallerioissa, myös ulkomailla.

– Kävi hyvä tuuri, hän kuittaa mutta jatkaa, että aikuisena tehty tutkinto toi perspektiiviä ja selkeää päämäärää työskentelyyn.

Ennen kuvataiteen opintoja Juan teki ihan muuta.

Hän pääsi kesätöihin 1990-luvun lopulla psykiatrian poliklinikalle, jossa hän työskenteli asiakaspalvelussa ja ohjaajana. Kesä venyi kolmeksi vuodeksi. Seuraavat työt löytyivät psykiatrian akuuttiosastolta ja Diakonissalaitokselta, jossa Juan ohjasi nuoria narkomaaneja.

– Ihmisen psyyke ja käytösmalli ovat kiinnostaneet minua pitkään. Kaikki tämä johti siihen, että myös erityispedagogiikka alkoi kiinnostaa.

Se maailma on tuttu siksikin, että äiti toimi Lappeenrannassa koulukuraattorina ja vastaanottokodin johtajana.

Ihmisen psyyke ja käytösmalli ovat kiinnostaneet minua pitkään.

Jälleen uusi sivu kääntyi, kun tutun tuttu kysyi luokanopettajan sijaiseksi. Työkokemuksen myötä kiinnostus alaan kasvoi, ja kuvataiteen opiskelun rinnalla Juan alkoi suorittaa erityispedagogiikan perusopintoja.

Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen Juan sekä opiskeli että keskittyi kuvataiteeseen työskentelyapurahojen turvin. Opettajaksi hän palasi, kun tarjolla oli pitkiä sijaisuuksia.

– Nyt opettajakollegat ovat yrittäneet painostaa tekemään opinnot loppuun, että voisin hakea vakituista virkaa. Opettajan pedagogiset opinnot kestäisivät vuoden päivät.

Juan laskee työskennelleensä kymmenen vuoden aikana kymmenessä helsinkiläiskoulussa. Ne ovat olleet hyvin erilaisia. Mellunmäen koulun erityisluokkaa hän on opettanut kaksi vuotta.

Kumpi ammatti on ykkönen, se Juanin mukaan vaihtelee.

– Taiteellinen työskentelyni ei lähde pakottavasta tarpeesta tehdä taidetta vaan pohjautuu projekteille. Jos minulla ei ole rahoitusta, pidän taiteellisesta työskentelystä osittain taukoa.

Juan tekee taidetta jäsentääkseen sisäistä maailmaansa.

– Taiteilijuus on läsnä siinä, miten katson asioita. Merkitykset, tarinat, erilaiset näkökulmat ja rakenteiden kyseenalaistaminen kiinnostavat minua valtavasti.

Erityisopettajan työ puolestaan vetää, koska työ lasten kanssa on intensiivistä ja siinä näkee heidän kasvunsa.

– Tunnen tosi hyvin oppilaani, heidän perheensä ja kipupisteensä. Se on tärkeää. Tietenkin se tarkoittaa sitä, että pitää osata rajata työtä, ettei se tule kotiin.

Juania kiinnostaa erityistä tukea tarvitsevissa lapsissa samat asiat kuin muissakin ihmisissä: särmät ja elämänkokemukset.

Juan opettaa kymmentä neljäs- ja viidesluokkalaista oppilasta. Suurimmalla osalla heistä on tunne-elämän häiriöitä. Useimmat puhuvat suomea aika huonosti, vaikka ovat syntyneet Suomessa.

– On paljon turhauttavia hetkiä kun näkee, etteivät lapset opi asioita tai huomaa, että jollakin voisi olla mahdollisuuksia tosi isoihin juttuihin, mutta vaikeat kotiolot ja resurssien puute estävät sen, Juan sanoo.

Monenlaisia resursseja tarvittaisiin lisää. Koulussa pitäisi olla enemmän aikuisia lapsia varten. Lasten vanhemmilla ei puolestaan ehkä ole kykyä, kiinnostusta tai taloudellista mahdollisuutta auttaa lastaan koulunkäynnissä.

Koulussa Juanin taiteellinen osaaminen on hyödyttänyt esimerkiksi luokkien yhteistyötä niin, että hän on pitänyt toisten opettajien kanssa yhteisiä kuvataiteen tunteja.

– Luokastani suurin osa on poikia, jotka vihaavat pientä tekemistä. Se johtuu keskittymishäiriöstä. Siksi olemme tehneet isoa pintaa ja vapaampaa ilmaisua.

Koulumaailma on vaikuttanut välillisesti Juan Kasarin teoksiin niin, että se on antanut aiheita ja laajentanut näkökulmia. Koulusta tarttunut kiihkeä rytmi on tehostanut ajankäyttöä taiteen tekemisessä.

– Huomaan joistakin taiteilijakollegoista, että olemalla vain työhuoneella maailmankuva voi supistua pieneksi monessa asiassa. Samoin voi tietysti käydä pysymällä samassa koulussa ja samoissa rutiineissa loppuelämän valmistumisensa jälkeen – tai missä tahansa työssä.

Hankalinta kahden ammatin kimpassa on työn rajaaminen.

– Töiden jälkeen meno työhuoneelle ei onnistu. Kun koulu on niin hektinen paikka, sen jälkeen ajatukset pitäisi voida nollata, jotta voisi aloittaa taiteen tekemisen. Muuten se jää harrasteluksi.

Perhe-elämä rajaa luonnollisesti käytettävissä olevaa aikaa. Puolisokin on kuvataiteilija.

Kouluun tarvittaisiin enemmän aikuisia lapsia varten.

On vielä yksi olennainen asia, joka vaikuttaa aivan kaikkeen.

Hän on perheen viisivuotias Lilja, jolla on Williamsin oireyhtymä. Kromosomipoikkeamasta johtuva lievä kehitysvamma ilmenee esimerkiksi ylipositiivisena asenteena elämään ja vaikeutena hahmottaa abstrakteja asioita.

– Olin jo tehnyt erityisopettajan sijaisuuksia ennen Liljan syntymää. Tietenkin oli traumaattinen kokemus, että oma lapsi on erityinen.

Juan uskoo Liljan tuoneen hänen ajatteluunsa lisää syvyyttä ja ymmärrystä opetustyöhön ja ihmisten kohtaamiseen. Ymmärrystä siihen, että kaikilla ei ole samoja lähtökohtia.

Isää huolettaa luonnollisesti, miten tytär pärjää maailmassa.

– Liljan kautta olen joutunut miettimään, mikä on elämässä tärkeää. Minulle tärkeitä asioita ovat lähimmäisenrakkaus, aidot kohtaamiset, toisista välittäminen ja sen esille tuominen.

Toimiiko Juan vielä kymmenen vuoden kuluttua kahdella alalla, opettajana ja taiteilijana? Todennäköisesti. Tehtävät ovat hänen mielestään mielenkiintoinen yhdistelmä.

– Työt ovat aika kaukana toisistaan, mutta jotenkin tukevat hirveän hyvin toisiaan.

Tosin ei kansainvälinen taidemenestyskään vastenmieliseltä tuntuisi.