Kaikki eivät mahdu koulun muotteihin. Miten tunnistaa oppija, joka on paikalla, muttei mukana? Vieraantuminen ei aina näy ulospäin, mutta se tuntuu – ja sen vaikutukset voivat kulkea mukana läpi elämän.
Olen kohdannut oppijoita, joiden olemassaolo ei taivu institutionaalisen kasvatuksen rytmiin. Ajatukset harhailevat, keho ei pysy paikallaan ja maailmasuhde rakentuu toisin. Näiltä nuorilta puuttuu kartta, jonka avulla orientoitua yhteisesti jaettuun todellisuuteen.
Vieraantuminen ei ole pelkkä tunne ulkopuolisuudesta. Se on kokemus siitä, että oma elämä etenee käsikirjoituksen mukaan, jota ei ole itse kirjoittanut.
Oppija on paikalla mutta ei saa tilaa toimia omana itsenään. Tätä eivät paljasta koetulokset vaan katse, joka väistää, hiljaisuus, joka ei hae huomiota vaan suojaa.
Kasvattajan vastuu ei ala opetussuunnitelmasta. Se syntyy suhteesta toiseen ihmiseen. Ei siksi, että opettajalla olisi valta määrittää toisen tulevaisuus, vaan siksi, että jokainen sana ja ele voi avata tai sulkea oven.
Nuorena kuulin: “Sinusta ei tule koskaan mitään.” Se ei ollut pelkkä lause. Se oli kuin sulkeutunut ovi, joka typisti olemiseni. Vaikka kuljin toista reittiä, tuo hetki muistuttaa yhä siitä, miten kasvatus voi – tahtomattaankin – tehdä näkymättömäksi.
En syytä opettajia, päinvastoin. Opettajat tekevät kasvatustyötä järjestelmässä, joka nojaa yhä enemmän suorituksiin ja mittareihin.
Tarvitsemme koulua, jossa ei opeteta vain oikeita vastauksia. Koulua, jossa oppilas tulee nähdyksi – keskeneräisenä ja silti merkityksellisenä.
Ari Sivenius dosentti,
yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopisto