Kävin selvitystyössäni läpi satoja koulukiusaamista käsitteleviä artikkeleita ja muita sisältöjä Suomen suurimmista uutismedioista viiden viime vuoden ajalta. Havaitsin, että koulukiusaamiskeskustelu on jämähtänyt kapeaksi kahdella tavalla.
Ensinnäkin mediassa hallitsevassa roolissa ovat psykologian ja kasvatustieteen näkemykset. Toiseksi keskustelu keskittyy yksilöihin ja yksilöiden vuorovaikutukseen, kuten oppilaiden ryhmädynamiikkaan, sekä yksittäisiin kouluihin.
Paljon puhutaan esimerkiksi siitä, millaisia tunnetaitoja oppilaille pitäisi opettaa tai millaisia rangaistuksia kiusaamisesta tulisi antaa. Usein nousee esille myös kiusaavan oppilaan tarve saada näkyvyyttä tai valtaa.
Sen, millä näkyvyyttä ja valtaa voi ryhmässä saada, määrittelee kulttuuri. Valitettavasti meidän kulttuurissamme niitä taitaa saada kovuudella, hyvillä urheilusuorituksilla tai hienoilla vaatteilla. Siksi keskusteluun tarvittaisiin myös yhteiskuntatieteellistä näkökulmaa.
Pidän yhtä piirrettä koulukiusaamiskeskustelussa jopa vaarallisena: usein etenkin kiusaamisen syitä ruotivissa mediasisällöissä ilmaistaan joko suoraan tai rivien välissä, että aggressiivinen käytös on ihmiselle lajityypillistä.
Jos miellämme kiusaamisen osaksi ihmisluontoa, nostamme kädet pystyyn ja hyväksymme, että ilmiö on pysyvä. Jos tuomme esille tutkimusta, joka sanoo, että vika onkin ehkä yhteiskunnan tai koulujärjestelmän rakenteissa, vastuumme kasvaa ja voimme tehdä paljon enemmän.
Siksi meidän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota oppilaiden käytöksen kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen taustaan sekä kouluinstituutioon.
Nykykeskustelussa koulu on pelkistynyt vain tapahtumapaikaksi. Tärkeintä olisi katsoa Suomen kouluja kokonaisuutena ja kysyä, voiko koulujärjestelmän luonteella, rakenteilla tai arvopohjalla olla rooli kiusaamisen synnyssä.
Koulu on esimerkiksi hyvin hierarkkinen instituutio, jossa oppilaiden massa on alimpana. Tämä on mielestäni ristiriidassa sen kanssa, että oppilaiden osallisuuden kokemusta pidetään tärkeänä kiusaamisen ehkäisijänä. Koulussa on myös mahdollista olla huono tai hyvä lukuisilla eri arvosanojen mittareilla.
Nyt, kun Pisa-keskustelua käydään ja hallitus suunnittelee peruskoulun uudistamistyötä, olisi hyvä tilaisuus käydä käsiksi rakenteellisiin kysymyksiin.
Mediakeskustelussa aikuiset tarkastelevat lasten todellisuutta ulkopuolelta ja etsivät ongelmiin ratkaisuja omasta perspektiivistään. Sitten tehdään vaikka nettisivu tai mainoskampanja, jossa sanotaan, että kaikki ovat yhtä arvokkaita. On vaikea kuvitella, että sellainen tavoittaisi aidosti lasten maailman.
Lapset ovat oman kouluarkensa huippuasiantuntijoita. Heidän tietämystään kannattaisi hyödyntää kiusaamisen vastaisessa työssä. Esimerkiksi aikuisten asiantuntijoiden määritelmä koulukiusaamisesta ei välttämättä vastaa sitä, miten oppilaat kokevat ja määrittelevät ilmiön.
En tarkoita, että lapsilta pitäisi kysyä, miten ongelma ratkaistaan. Tarvitsemme enemmän koulun ja kiusaamisen etnografista tutkimusta, jossa tutkija havainnoi lasten koulunkäyntiä esimerkiksi vuoden ajan ja saa käsityksen, mitä siellä oikeasti tapahtuu. Siten päästään käsiksi sekä lasten näkökulmaan että koulujärjestelmän rakenteisiin.
Esimerkiksi rasismi on tutkitusti arkipäivää Suomen kouluissa. Kuitenkaan siitä, miten rasismi ja kiusaaminen mahdollisesti liittyvät toisiinsa, ei keskustella julkisuudessa. Mielestäni se kertoo, että rakenteissa piileviä ongelmia ei nyt nähdä.
-
Educassa kiusaamista käsitellään esimerkiksi pe 26.1. klo 14.30 otsikolla Kamppailu näkymätöntä vastaan?
Mistä on kyse?
Suvi Jaakkola selvitti, mitä julkinen keskustelu paljastaa koulukiusaamiseen liitetyistä kulttuurisista ajatusmalleista ja taustaoletuksista. Jaakkola on sosiaali- ja kulttuuriantropologi, vapaa tiedetoimittaja ja kulttuurinen konsultti.
Selvitys
Suvi Jaakkola: Syviä jälkiä – Antropologisia näkökulmia koulukiusaamiskeskusteluun Suomessa. 2023.