Riikan aortta repesi – sairauden jälkeen paluu töihin käy vähitellen

Riikka Forsberg on päättämässä ekaluokkalaisten tuntia tietokoneluokassa. Oppilaat ovat opetelleet kopioimaan kuvan verkosta, siirtämään sen tekstinkäsittelyohjelmaan sekä kirjoittaneet kuvasta tarinan.

Puolet ryhmästä on samaan aikaan etsinyt luokanopettaja Heli Janka-Murroksen johdolla luokastaan ja koulun käytäviltä lapuille kirjoitettuja sanoja. Löydettyään sanan oppilaat ovat palanneet pulpettinsa luokse, kirjoittaneet löytönsä ylös ja käyneet lopuksi tarkistamassa kirjoitusasun sanan löytymispaikasta.

Työparityöskentelyn ansiosta Riikka on pystynyt palaamaan vähitellen töihin sairastumisensa ja toipilasajan jälkeen.

– Samalla minulla on ollut mahdollisuus kuntoutua ja opetella uudenlaista työotetta, Riikka sanoo.

Hänen sairastumisestaan on kulunut nyt kolme vuotta.

Työparityöskentely on sekä edistänyt Riikan toipumista että ollut oppilaiden etu.

Oli tavallinen elokuun ilta ja Riikka oli lukemassa iltasatua esikoiselleen. Äkkiä Riikka lyyhistyi sohvalle: silmät eivät pysyneet auki, rintaa vihloi ja hengittäminen tuntui raskaalta.

Ambulanssin kaartaessa varttia myöhemmin Ruskolla sijaitsevan kodin pihaan Riikka oli enää vaivoin tajuissaan.

Riikka kiidätettiin Turun yliopistolliseen sairaalaan, jossa selvisi, että hänen aorttansa oli revennyt. Edessä oli kiireellinen sydänleikkaus.

Tilanne oli niin vakava, että Riikka ja hänen puolisonsa Tommi hyvästelivät toisensa varmuuden vuoksi puhelimessa samalla, kun Riikkaa kiidätettiin leikkaussaliin.

– Muistan illasta vain vähän, mutta se on jäänyt mieleeni, että kysyin lääkäriltä, kuolenko. Hän vastasi tekevänsä parhaansa, ettei niin kävisi, Riikka kertoo.

Kuudelta seuraavana aamuna Tommin puhelin soi. Sairaalasta kerrottiin, että Riikka selvisi.

Viikkoa ennen sairastumistaan Riikka oli palannut vanhempainvapaalta luokanopettajan työhönsä Turun Teräsrautelan kouluun. Omat yksi- ja kolmevuotiaat lapset olivat aloittaneet päiväkodin.

– Olin töihin paluusta melkein yhtä innoissani kuin ekaluokkalaiset, jotka sain opetettavakseni. Olin suunnitellut valmiiksi miltei koko syksyn sisällöt ja tehnyt paljon oppimateriaaliakin, Riikka kertoo.

Sairastuminen pisti suunnitelmat täysin uusiksi. Sairaalassa Riikka oli kaksi viikkoa. Seuraavien kolmen kuukauden aikana hän ei saanut nostaa mitään painavaa eikä ajaa autoa.

Lokakuussa koululla käydessään Riikka tajusi nopeasti, ettei ollut vielä työkykyinen: hän ei löytänyt sanoja hälinän keskellä ja muisti katkeili. Lisäksi yksikin liian raju oppilaan innoissaan antama halaus olisi voinut olla kohtalokas parantumassa olleelle rintakehälle.

Riikalla oli myös näköhäiriöitä, jotka määriteltiin kaksoiskuviksi. Neuropsykologissa tutkimuksissa diagnosoitiin lisäksi sairastumiseen liittyvä väsymysoireyhtymä, johon kuului muun muassa ääniyliherkkyyttä, voimakasta väsymystä ja muistivaikeuksia.

Lukuvuoden aikana Teräsrautelan koulun rehtori Johanna Erkkilä, työterveyshuollon edustaja ja Riikka kokoontuivat säännöllisesti yhteen miettimään toipumista ja työhön paluuta. Useamman kerran kävi niin, että Riikka halusi jo töihin, mutta ymmärsi – joskin pettyneenä – rehtorin ja työterveyslääkärin toppuuttelun. Sairausloma kesti lopulta koko lukuvuoden.

– Talven aikana ymmärsin pikkuhiljaa, kuinka onnekas olen, että olen vielä elossa. Lääkärien mukaan vain harva selviää tilanteestani, ja se on tuonut itseäni kohtaan armollisuutta.

Vuoden kuluttua sairastumisestaan Riikka aloitti työt osa-aikaisesti. Pehmeä lasku oli työterveyslääkärin suositus, johon Riikan esimies ja työnantaja suhtautuivat myönteisesti.

– Lyhennetty työaika on loistava tapa palata työhön esimerkiksi silloin, kun toipuu isosta leikkauksesta tai elämänmuutoksesta. Se normalisoi ja rytmittää arkea mutta jättää aikaa kuntoutumiselle. Sitä kannattaisi hyödyntää työelämässä paljon nykyistä enemmän, Turun työterveydessä Riikkaa hoitanut lääkäri Lauri Koskio sanoo.

Ensimmäisenä lukuvuonna Riikka työskenteli resurssiopettajana 14 tuntia viikossa. Tarve lisäkäsille eli Riikan työpanokselle oli rehtorin mukaan huutava: koulussa oli tuolloin noin 300 oppilasta, 16 opettajaa ja vain 2 koulunkäynninohjaajaa.

Viime lukuvuoden Riikka luotsasi yhdessä työparinsa kanssa 28 oppilaan ensimmäistä luokkaa. Molemmilla opettajilla oli oma luokkatila ja oppilailla kotiluokkansa. Käytännössä opettajat jakoivat ryhmän päivittäin eri tavoilla kahtia.

Perjantaisin Riikka oli vapaalla, jolloin Heli Janka-Murros opetti koko luokkaa koulunkäynninohjaaja apunaan. Torstaisin Heli aloitti aamun puolen luokan käsityötunnilla, seuraavat kolme oppituntia molemmat opettajat olivat töissä ja ryhmä jaettu kahtia. Viimeisen tunnin Heli opetti käsityötä toiselle puolelle luokkaa ja Riikka pääsi kotiin.

Johanna Erkkilän mukaan työparityöskentely on sekä edistänyt Riikan toipumista että ollut oppilaiden etu.

–  Sen avulla erityistä tukea tarvitsevia on ollut mahdollista tukea omassa luokassa, emmekä ole tarvinneet muita erityisjärjestelyä, rehtori sanoo.

Usein vähempikin on kylliksi.

Yksi osa Riikan toipumista on ollut neuropsykologinen kuntoutus, jossa entinen suorittaja on opetellut uudenlaista työotetta: usein vähempikin on kylliksi. Tähän häntä on rohkaissut myös työpari.

Riikka kertoo oivaltaneensa Heliltä, että jos yhdessä oppimiskokonaisuudessa on menossa työläs projekti, jonkin toisen asian voi opettaa simppelimmin. Riikka hyödyntää aiempaa enemmän myös koulun moniammatillisuutta: joskus on järkevää pyytää apua kuraattorilta tai erityisopettajalta eikä yrittää ratkoa kaikkea itse.

Työparityöskentely ja lyhennetty työaika jatkuvat vielä ainakin alkavan lukuvuoden saman tutun työparin ja luokan kanssa.

– Järjestelyn ansiosta minulla on vahva tunne, että selviän työstäni. Toivon, että jonakin päivänä voin palata takaisin kokoaikaiseen työhön, mutta sen aika ei ole vielä. Jos en anna itselleni tarpeeksi toipumisaikaa, kaksoiskuvat ja kroonistumaan pyrkivä migreeni muistuttavat itsestään heti, Riikka kertoo.

Taloudellisia asioita Riikka ei ole juuri joutunut murehtimaan. Siitä on hänen mukaansa kiittäminen Turun kaupungin toimistosihteeriä, joka otti jo leikkaussyksynä Riikan asiat hoitaakseen.

– Hän on kertonut joka vaiheessa, mitkä lomakkeet pitää täyttää ja tiennyt, milloin on oltava yhteydessä Kelaan, työterveyshuoltoon tai Kevaan. Kun hän lähetti ensimmäisen hakemuksen lyhennetystä työajasta Kevaan, myönteinen päätös tuli jo samana päivänä.

Sairauslomansa jälkeen Riikka on saanut Kevasta osa-aikaista kuntoutustukea. Se merkitsee, että työnantaja maksaa hänelle 60 prosenttia normaalista palkasta ja Keva korvaa loput ansionmenetyksenä kuntoutumisen ajalta.

Vaikka rentous on tullut suorittamisen tilalle Riikan elämään pakon edessä, hän osaa nauttia siitä: teräsmieskilpailut ovat vaihtuneet lempeään joogaan, eikä koti ole aina niin tip top kuin ennen.

Sairastuminen on saanut Riikan huomaamaan, miten kiire hänelle ennen oli. Nykyisin hän malttaa kiireettä kuunnella lastensa kertomat päivän kuulumiset: millainen ötökkä oli päiväkodin pihalla tai kuinka hurjia Ninjago-leikkejä kavereiden kanssa on leikitty.

– Poskiani pitkin valuvat välillä kyyneleet lasten juttuja kuunnellessani. Olen äärimmäisen kiitollinen uudesta mahdollisuudestani ja siitä, että lapsillani on edelleen ihminen, jota kutsua äidiksi.