”Ammattikoulu on ainoa koulutusmuoto, johon minulla ei ole mitään kosketusta. Tämä ajatus pälkähti päähäni luokanopettajaopintojen viimeisen harjoittelujakson alla.
Niinpä pyrin ja pääsin harjoittelemaan Länsi-Uudenmaan ammattikoulutuskuntayhtymän hallintoon.
Kiertelin opetusyksiköitä ja koulutuslinjoja ja raportoin hallinnolle havainnoistani. Ihastuin ammatillisen koulutuksen perusasioihin: osaamisperusteisuuteen, monipuolisuuteen ja työelämäyhteyksiin.
Jos ammatillisessa koulutuksessa onnistutaan, kaikki voittavat. Opiskelijat pääsevät kiinni työelämään ja elämänuraan, työnantajat saavat arvokasta työvoimaa ja yhteiskunta hyviä veronmaksajia.
Kaikki tämä saavutetaan hyvin intensiivisesti ja dynaamisesti muutamassa vuodessa.
Gradussani tutkin tietoja, taitoja ja asenteita, joita nuori tarvitsee pärjätäkseen ammatillisissa opinnoissa ja työelämässä. Aihepiiri kiinnosti lopulta niin paljon, että päätin jatkaa sen tutkimista väitöskirjassakin.
Siinä tarkastelen, mitä ammattirajat ylittävää osaamista toisen asteen tekniikan alan ammattiopinnoista valmistuvat nuoret tarvitsevat, mitä he oppivat ja kuinka osaamisen kehittymistä voidaan tukea.
Tutkimuksen kyselyyn vastasi 132 opiskelijaa. Haastatteluihin osallistui kymmenen työnantajan edustajaa ja kaksitoista opettajaa.
Työnantajat odottivat opiskelijoita muun muassa motivaatiota oppimiseen ja työntekoon sekä luotettavuutta, oma-aloitteisuutta ja empaattisuutta.
Tutkimuksen edetessä kuitenkin paljastui, ettei odotusten tarkempi sisältö ollut aina selvillä aikuisillakaan. Siksi niistä myös puhuttiin nuorille epäselvästi.
Nuoret kuulevat aikuisilta nasevia neuvoja tyyliin ”asenne ratkaisee” ja ”töihin vaan, kyllä siellä oppii”.
Epämääräisyyksien sijaan nuorelle pitäisi kertoa konkreettisesti vaikkapa siitä, että töihin pitää tulla ajoissa ja että myöhästymiset saattavat estää muidenkin työnteon.
Opiskelijat arvioivat laaja-alaisten taitojen ymmärryksensä suhteellisen korkeaksi.
He pitivät opettajien ja työpaikkaohjaajien kohtelua tasavertaisena ja oppimisilmapiiriä myönteisenä. Arvioiden positiivisuus johtunee osittain siitä, että kyselyyn vastasivat motivoituneimmat.
Työnantajat ja opettajat taas kertoivat nuorten ymmärtävän työelämän vaatimuksia hyvin vaihtelevasti. On loistoyksilöitä ja sitten on niitä, jotka tulevat töihin, kun huvittaa ja käyttäytyvät halveksivasti niin aikuisia kuin toisia nuoriakin kohtaan.
Opetusmenetelmät olivat suhteellisen opettajajohtoisia. Sille on toki hyvät perusteet teknisillä aloilla, joilla käsitellään vaarallisia ja kalliita koneita.
Asian toinen puoli on se, että moni opettaja haluaa opettaa nimenomaan ammatillisia taitoja. Halua kasvatustyöhön on vähemmän.
Puheenvuoroista paistoi läpi sekin, että opettajien kontolle jää yhä enemmän kotiin tai peruskouluun kuuluvaa kasvatusta.
Valmistumismääriä painottava järjestelmä turhautti opettajia. Oppilaitos pitää kiinni opiskelijoistaan viimeiseen asti: epäonnistuneiden näyttöjen perään järjestetään aina uusia näyttöjä.
Jos itsekunnioitus menee opiskelijoilta, se menee myös opettajilta.
Mistä on kyse?
Sami Löfgren työskentelee yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksessa. Hänen mukaansa työelämän vaatimuksista pitää puhua nuorille konkreettisesti. Savupiippujen aikakaudelta periytyvät julistukset eivät enää toimi.