Globaalit ympäristökriisit. Eriarvoisuuden kasvu. Työelämän murrokset. Yhteiskunnan teknologisoituminen. Väestön ikääntyminen. Demokratian kysymykset…
Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäisen piti kysyä puheenvuorossaan Educa-messuilla, valmentaako opetus kokonaisuuksien hahmottamiseen ja ketteryyteen nopeasti muuttuvassa maailmassa. Toivottavasti saamme kuulla tämän puheenvuoron vuoden 2023 Educassa.
Asiantuntijoilta kysyttäessä vastaus on kyllä ja ei, mutta juuri nyt ei ole hyvä hetki kritisoida tai sälyttää uusia tehtäviä jo valmiiksi kuormittuneiden opettajien, oppilaiden ja rehtoreiden kannettavaksi.
Otetaan sen sijaan kupillinen kahvia tai teetä ja pysähdytään hetkeksi pohtimaan, millaisia valmiuksia eksponentiaalisesti kiihtyvien kehityskulkujen keskellä oikeastaan tarvitaan.
Tulevaisuuden tutkija Markku Wileniuksen mielestä ihmisiä pitää valmentaa toimimaan maailmassa, jossa kiveen hakattuja totuuksia ei ole. Samaan aikaan internet tuo valtavat määrät kansainvälistä asiantuntijatietoa kenen tahansa ulottuville.
Silloin kaiken ytimessä on oppiminen, maailman ja sen ilmiöiden yhtä aikaa avoin ja kriittinen ihmettely. Läpi elämän jatkuva harjoittelu havaintojen, tunteiden, ajattelun ja intuition läpi soljuvan informaation arvioimiseksi ja soveltamiseksi.
Ei siis oppiminen pelkästään tekniikkana, vaan maailmankatsomuksellisena asenteena.
Mutta kuinka utelias maailmasuhde syntyy?
Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Kai Hakkarainen arvioi kaiken viittaavan siihen, että tulevaisuudessa niin työssä kuin muussakin elämässä tarvitaan valmiuksia ratkoa ennakoimattomia haasteita.
Siihen valmentavat avoimet, haastavat tehtävät. Niiden ratkomiseen tuo turvaa epävarmuutta sietävä aikuinen, opettaja, joka ei itsekään etukäteen tiedä varmasti oppimisprosessin kaikkia suuntia.
Hakkarainen näkee, että tällaisia juonteita kouluun voisi tuoda esimerkiksi digitaalista teknologiaa ja käsityötaitoja hyödyntävä keksintöpedagogiikka.
Kun tehtäviä ratkotaan heterogeenisissa tiimeissä, joissa eri tyyppiset ja eritasoiset oppijat jakavat osaamista keskenään, käytössä on enemmän kapasiteettia kuin tasapäisessä taitavien oppilaiden ryhmässä. Samalla ryhmän jäsenet saavat yksilölle elintärkeitä kokemuksia oman panoksen merkityksellisyydestä.
Hakkarainen kertoo Yhdysvalloissa tehdyistä interventioista, joissa vähennettiin nuorten koulupudokkuutta muun muassa tutor-toiminnan avulla.
Kun nuoret opastivat pienempiä oppilaita ja saivat kokemuksia oman, tavoitetasoa heikomman osaamisensa merkityksestä, suurin osa voimaantui viemään opintonsa päätökseen.
Yhteisöllinen oppiminen on valtava mahdollisuuksien ja voimavarojen lähde maailmassa, jossa eteen tulevat ilmiöt ja tilanteet vaativat enenevässä määrin monialaista yhteistyötä.
Avoin tehtävä voisi olla myös se, että luokka tekee 72 tunnin varautumissuunnitelman ja kokeilee, miten käydä koulua kolmen vuorokauden ajan ilman sähköä, vettä, jätevesijärjestelmää ja mobiililaitteita.
Ilmakehässä on jo nyt niin paljon hiilidioksidia, että sääolot muuttuvat riippumatta siitä pystytäänkö kasvihuonekaasupäästöjä hillitsemään.
Nykyinen päästökehitys on viemässä meitä kohti viiden asteen lämpenemistä, ja Glasgow’n ilmastokokouksen lupauksetkin rajoittaisivat lämpenemisen vain kolmeen asteeseen.
Kipurajana pidetään puoltatoista astetta.
Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen puhuu kroonistuneiden kriisien ajasta.
Kenties joku viime syksyn ekaluokkalaisista johtaa Helsinkiä sellaisina vuosina, kun rankkasateiden aiheuttamat tulvat katkaisevat liikenteen päiviksi.
Ajattelu- ja vuorovaikutustaitoja voi harjoitella jo ekaluokkalaisena.
Jotta akuutin kriisin ratkaiseminen ei johda tulevaisuudessa uusiin ongelmiin, hänen täytyy kyetä hahmottamaan tilanne pitkällä aikajänteellä ja keskustelemaan ratkaisujen vaikutuksista asiantuntijoiden kanssa.
Ajattelu- ja vuorovaikutustaitoja, joita voi harjoitella jo ekaluokkalaisena.
Sirpa Pietikäisen mielestä hyvä uutinen on se, että ratkaisun avaimet voivat olla yksinkertaisia kuin kalakeiton resepti. Keitto ei valmistu, jos porkkanoita, perunoita, energiapolitiikkaa tai luontokatoa käsittelee erillisinä asioina.
Toimiva resepti ekososiaalisen, kaiken käsittävän kriisin ratkaisemiseen löytyy, kun hahmottaa kalakeiton kokonaisuutena, jonka eri ainekset ovat vuorovaikutuksessa keskenään.
Talous ja elämäntapa vaikuttavat ekosysteemeihin, politiikkatoimet ilmastoon ja sekä ilmasto että politiikkatoimet ihmisten mahdollisuuksiin elää mielekästä elämää.
Tarvitaan siis systeemistä ajattelua. Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n vuoden 2018 raportin mukaan ilmastonmuutoksen vakavien seurausten välttäminen edellyttää suurella todennäköisyydellä systeemisiä muutoksia.
Jotta esimerkiksi ilmakehässä olevaan hiilidioksidiin voi vaikuttaa mielekkäästi, tarvitaan ymmärrystä siitä, miten hiilen kierto toimii, mutta myös siitä, kuinka ja missä ihmisen toiminta vaikuttaa kiertoon.
Lappeenrantalaisessa Sammonlahden koulussa systeeminen ajattelu on tuotu opetukseen luokka-asteelta toiselle jatkuvien monialaisten oppimiskokonaisuuksien avulla. Uudet työntekijät perehdytetään kokonaisuuksien toteuttamiseen, jolloin opetus ei jää yksittäisten opettajien innon varaan.
Jotta aika riittää siihen, mitä tehdään, koulussa on päädytty keskittämään suunnittelu- ja kehittämisresurssit sekä yhteistyökumppanuudet kestävän elämäntavan edistämiseen.
Rehtori Vesa Raasumaa kertoo, että samalla vaalitaan vastuullisuutta, aktiivista toimijuutta ja kohtuullisuutta ja armollisuutta: riittää, kun jokainen tekee parhaansa.
Läpikotaisin digitalisoituvassa yhteiskunnassa teknologia avaa valtavia mahdollisuuksia, mutta sähköriippuvainen, globaalille infrastruktuurille rakentuva tietoverkko on myös haavoittuva.
Koulu tarjoaa valmiuksia erilaisten teknologioiden käyttämiseen. Vähintään yhtä tärkeää on oppia kysymään kriittisiä kysymyksiä vaikkapa algoritmien, alustatalouden tai suuryritysten omistuksessa olevien teknologioiden sosiaalisista, yhteiskunnallisista, ekologisista ja hyvinvointivaikutuksista.
Tarinat, kirjat, elokuvat ja teatteri luovat pohjaa monitasoiselle keskustelemiselle niin teknologioista kuin muistakin ilmiöistä. Havaintoja laitteiden vaikutuksista omaan itseen tekevät jo hyvinkin pienet.
Lukiolaisten kanssa ajatuksia metaversumista voisi peilata esimerkiksi Jussi Valtosen Finlandia-palkitun He eivät tiedä mitä he tekevät -romaanin iAm-kokemuslaitteeseen.
Tulevaisuus ei ole pelkkää olosuhteisiin sopeutumista, vaan aktiivisia valintoja sen puolesta, millaisen maailman haluamme. Ei siis vain teknistä rationaalisuutta, vaan myös puhetta siitä, mitä pidämme tärkeänä.
Sitra julkaisi tammikuussa selvityksen heikoista signaaleista eli jo tapahtuneista yllättävistä asioista, jotka ovat ensioireita mahdollisesta muutoksesta. Yksi selvityksen pääviesteistä on, että tarvitsemme uusia, innostavia tulevaisuustarinoita.
Löytääksemme uusia tarinoita meidän täytyy oppia haastamaan vanhoja käsityksiä ja vanhoja tapoja toimia, sillä ne eivät ratkaise nykyisiä haasteita.
Sitran tulevaisuusasiantuntija Mikko Dufva näkee, että esimerkiksi jatkuvalle talouskasvulle perustuvaa tulevaisuustarinaa ei ole totuttu haastamaan, koska se on toiminut hyvin, luonut hyvinvointia ja nostanut elintasoa. Se on kuitenkin tapahtunut ympäristön kustannuksella.
Koulu on luonut yhteiskunnallista vakautta osallistumalla vanhan tarinan ylläpitämiseen. Yhtä lailla koulu voisi olla tarjota välineitä uusien tarinoiden kertomiseen. Sellaisten, jotka ponnistavat heikoista signaaleista ja kysyvät ”Mitä jos?”
Mitä useampi osallistuu tulevaisuustarinoiden kertomiseen, sitä useampi voi löytää niistä itselleen merkityksellisen paikan.
Mitä meidän kannattaa omassa toiminnassamme vahvistaa, mitä muuttaa, mistä luopua?
Käynnissä olevat muutokset ovat niin perustavanlaatuisia, ettei ole yhdentekevää, miten oppivat yhteisöt hahmottavat oman roolinsa tulevaisuuden rakentajina.
Tarve pitkäjänteiseen lukemisen, laskemisen ja kirjoittamisen opiskeluun ei katoa mihinkään. Niiden ohessa sisäistetään oppimisen malleja, tapoja hahmottaa maailmaa ja olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa.
Tietoinen tulevaisuuden rakentaminen on näiden mallien ja niiden tarkoituksenmukaisuuden säännöllistä punnitsemista. Se on työtä, johon tarvitaan sekä korvamerkittyjä resursseja että rauhaa.
Yksi koulujen vahvuuksista on vapaus toteuttaa opetussuunnitelmaa omalla tavallaan. Se mahdollistaa paikalliset, oman yhteisön erityispiirteistä ammentavat tavat toimia.
Siksi hyvän tulevaisuuden rakentamiseen kouluissa ei ensisijaisesti tarvita reformeja tai uusia hankkeita, vaan tulosvastuutonta tilaa uteliaalle ja myötätuntoiselle itsereflektiolle.
Miksi kouluissa ei jätettäisi vaikka kerran vuodessa jotain muuta tekemättä, varattaisi työaikaa ja pysähdyttäisi porukalla kysymään:
Miten nykyiset kehityskulut vaikuttavat maailmaan? Millaisia tulevaisuuksia tämänhetkinen opetus luo? Millaista tulevaisuutta meidän oppiva yhteisömme haluaa rakentaa?
Mitä meidän kannattaa omassa toiminnassamme vahvistaa, mitä muuttaa, mistä luopua?
Miten voisimme kertoa innostavia tulevaisuustarinoita yhdessä kouluissamme olevien lasten, nuorten ja nuorten aikuisten kanssa?
Tarinoiden reunaehdot asettaa elävä, sininen planeetta maa.