”Työskentelin viime vuoden jälkimmäisen puoliskon vapaaehtoisena Lounais-Ugandassa sijaitsevilla pakolaisasutusalueilla.
Nämä alueet eivät ole tilapäisiä pakolaisleirejä. Ihmiset saattavat asua niissä vuosikausia, osa koko elämänsä. Valtaosa väestä on paennut Kongosta ja pienempi osa Ruandasta sekä muista lähialueen maista.
Alueelle saapuva pakolainen saa pienen tontin, jolle voi rakentaa savesta tehdyn talon. Osa yrittää hankkia säästöjä tai osaamista pyrkimyksenään muuttaa esimerkiksi pääkaupunkiin Kampalaan. Toisten on helpompi jäädä, kun alueelle on muodostunut samasta lähtömaasta tulleiden yhteisö.
Olin Opettajat ilman rajoja -verkoston vapaaehtoinen täydennyskouluttaja ja mentori kahdessa Kirkon ulkomaanavun hankkeessa, joita tehtiin yhteistyössä Unicefin kanssa. Puolen vuoden aikana työskentelin yhteensä 900:n eri-ikäisiä lapsia ja nuoria opettavan opettajan kanssa.
Oma asuntoni muistutti hostellia. Oli makuuhuone ja olohuone, lämmintä vettä ja melkein aina sähköäkin. Tavallisena päivänä lähdin autokyydillä kouluun, jossa seurasin aamun tunnit opetusta. Puolen päivän aikaan aloitimme mentorointikeskustelut opettajien kanssa.
Sikäläisillä opettajilla oli ihania ja innostavia tapoja opettaa. Kun oppilas esimerkiksi esitti kiinnostavan puheenvuoron, opettaja kannusti luokkaa antamaan tälle raikuvat suosionosoitukset.
Suuri osa 3.–4.-luokkalaisista ei osannut vielä lukea tai tehdä peruslaskutoimituksia. Keskityimme siihen, että opettajat löytävät menetelmiä perustaitojen tukemiseen.
Yritimme kehittää opettajakeskeisestä varhaiskasvatuksesta lapsilähtöisempää. On päiviä, joina 3–5-vuotiaat istuvat penkeillä ja kuuntelevat opettajaa. Mentoroinnissa puhuimme siitä, miten lapset voisivat oppia leikkimällä, tutkimalla ja tekemällä.
Se on toki helpommin sanottu kuin tehty, koska parhaimmassa tapauksessa yhdellä opettajalla on vain 50, mutta pahimmillaan jopa 250 oppilasta. Tutustuin vakaopettajaan, jolla oli 180 kolmevuotiasta oppilasta. Hän ansaitsee 25 euroa kuussa.
Pakolaisasutusalueilla eletään äärimmäisessä köyhyydessä. Yksi osa projektiani oli suunnitella, miten saatavilla olevista materiaaleista voidaan tehdä oppimateriaaleja.
Pahvilaatikkoon voi piirtää kuvan ja siitä voi leikata palapelin. Vanhasta sukasta saa käsinuken.
Opettajan ammatti on sellainen, että moni meistä haluaa muuttaa maailmaa tukemalla heikommassa asemassa olevia.
Tämä pätee Ugandassakin. Pakolaisasutusalueen opettajan työ on harvalle ensisijainen urahaave, mutta kaikki opettajat olivat hyvin keskittyneitä koulutuksissa.
Mieleeni jäi opettaja, joka kertoi haluavansa muuttaa yhteiskuntaa. Hän oli päättänyt, ettei hankkiudu naimisiin, koska se tarkoittaisi suurperhettä ja opettajan uran unohtamista.
Sain itseluottamusta ja vahvistusta sekä omalle että ammatilliselle identiteetilleni.
Ymmärsin, kuinka paljon osaan ja kuinka taitavia kasvatusalan ammattilaisia suomalaiset opettajat ovat.
Olen aktiivinen toimija OAJ:n paikallis- ja alueyhdistyksissä. Ugandassa tietenkin myös työehtoihin ja -suojeluun liittyviä näkökulmia nousi pintaan. Aina ei muista, miten tärkeä asia voimakas ja asiantunteva ammattijärjestö on.
Mistä on kyse?
Iisalmen Kilpijärven koulun laaja-alainen erityisopettaja Anna Blinnikka sanoo, että vapaaehtoisjakso Ugandassa kehitti häntä opettajana. Opettajat ilman rajoja -verkoston vapaaehtoisten haku on avoinna huhtikuussa ja syksyllä. OAJ on mukana verkoston ohjausryhmässä.