Aikuiset istuivat illallispöydässä ja tupakoivat. Katonrajassa leijuvan savuverhon alla jatkui tunnista toiseen yhteiskuntapoliittinen keskustelu, jota nuori Elina Pekkarinen kuunteli kiinnostuneena.
Vanhempiensa järjestämien illalliskutsujen ansiosta tyttö oppi argumentoimaan ja ottamaan rohkeasti kantaa. Taidot osoittautuivat hyödyllisiksi paitsi yhteiskuntaopin tunneilla myös myöhemmin elämässä.
Nyt Elina Pekkarinen ottaa kantaa työkseen. Toukokuussa lapsiasiavaltuutetun virassa aloittanut lastensuojelun ammattilainen haluaa, että päättäjät ryhtyvät tosissaan korjaamaan koulumaailman ongelmia.
– Koulu on lasten ja nuorten eriarvoisuuden ehkäisemisessä ja tasa-arvon mahdollistamisessa aivan avainasemassa.
Kasvatuksen ja koulutuksen saralla lapsen oikeudet eivät toteudu, jos ryhmät ovat liian suuria, tiloissa on sisäilmaongelmia eikä opettajilla ole keinoja kohdata erityistä tukea tarvitsevia lapsia.
– Opettajien työolosuhteita pitää parantaa. He tarvitsevat työnohjausta ja enemmän tukea ryhmäpedagogisiin taitoihin, koska heillä on hyvin paljon haastavia opetustilanteita, Pekkarinen sanoo.
Hän tietää omasta kokemuksestaan, millaista on järjestellä erityistä tukea tarvitsevan lapsen koulunkäyntiä. Hänen lapsensa pääsi aikoinaan pienluokalle, vaikka koulusta sanottiinkin monta kertaa, että moni muu tarvitsisi paikkaa enemmän.
Pekkarinen kertoo pohtineensa inkluusion mielekkyyttä niin vanhemman kuin tutkijankin näkökulmasta. Sosiaalipsykologisten tutkimusten mukaan ihmisen on usein helpompi olla ryhmässä, jossa kyvykkyyden erot ovat pieniä.
– Ajaako se kenenkään etuja, että erityislapset pyritään integroimaan tavalliseen luokkaan? Erityisesti opettajat se asettaa kohtuuttomaan tilanteeseen, koska koulunkäyntiavustajien ja resurssiopettajien määrä ei ole lisääntynyt samassa suhteessa kuin erityisoppilaat tavallisilla luokilla.
Pekkariselle ihmisten erilaiset lähtökohdat tulivat tutuiksi jo lapsena. Nelilapsisessa perheessä oli hoitolapsia, joista osalla oli erityistarpeita esimerkiksi vamman tai vaikeiden elämänkokemusten vuoksi.
Pekkarinen päätyi sosiaalialalle opiskeltuaan ensin soveltavaa eläintiedettä. Hän halusi auttaa haavoittuvassa asemassa olevia lapsia ja päätti erikoistua lastensuojelun tutkimukseen, jotta voisi tuottaa alalle uutta tietoa.
Kun Maria Kaisa Aula vuonna 2005 aloitti Suomen ensimmäisenä lapsiasiavaltuutettuna, vastavalmistunut Pekkarinen seurasi hänen uraansa tarkkaan. Hän toivoi, että voisi itsekin jonain päivänä hakea tehtävään.
Ensin piti kuitenkin pätevöityä. Pekkarinen väitteli tohtoriksi ja pääsi työskentelemään Suomen parhaiden sosiaalityön ja lapsuudentutkijoiden kanssa.
Lapsiasiavaltuutettuna hän aikoo edeltäjänsä Tuomas Kurttilan tavoin pitää kiinni lasten ja nuorten tapaamisista ja kyselyjen tekemisestä.
– Tärkeintä on lasten ja nuorten kokemusmaailman välittäminen päättäjille, vanhemmille ja lasten kanssa työskenteleville, hän tiivistää.
Opettajilla on tärkeä asema lapsen oikeuksien edistämisessä.
Opettajilla niin koulussa kuin varhaiskasvatuksessakin on Pekkarisen mielestä tärkeä asema lapsen oikeuksien edistämisessä. He tuntevat lapsen ja huomaavat, jos tällä ei ole kotona kaikki kunnossa.
Pekkarinen huomauttaa, että jos lapsi on pahoin stressaantunut, hän ei pysty oppimaan eikä opettaja pysty tekemään työtään. Pedagogin tehtävä on tällöin hakea lapselle apua muilta viranomaisilta ja ottaa perheen ongelmat puheeksi vanhempien kanssa.
– Liian pitkäksi aikaa ei pitäisi jäädä kannattelemaan tilannetta yksin.
Ongelmia syntyy, jos huoltajat kieltävät sosiaaliviranomaisia antamasta lasta koskevaa tietoa koululle. Pekkarinen ei silti lähtisi höllentämään salassapitoa koskevaa lainsäädäntöä, sillä etenkin pienillä paikkakunnilla on aina vaarana lapsen leimaantuminen.
Toisinaan lapsi uhkaa jäädä oman onnensa nojaan, koska sosiaaliviranomaisilla ei ole aikaa perehtyä hänen asiaansa. Tällaisessa tilanteessa Pekkarinen neuvoo opettajia kääntymään esimiestensä puoleen.
– Opettajan täytyy vaatia, että esimiehet ovat yhteydessä kunnan päällikkötason viranomaisiin ja vaikka kunnanvaltuustoon.
Pekkarinen muistuttaa, että vaikka lapsen hätään pitää aina reagoida, opettajan tehtävä ei ole lähteä ratkomaan lapsen kaikkia ongelmia.
– Minusta opettajalla on oikeus olla opettaja eikä sosiaalityöntekijä. Jos opettajat aina vain kiltisti tekevät sosiaalityöntekijöiden työn, mikään ei ikinä muutu.
Uudessa hallitusohjelmassa on Pekkarisen mukaan paljon eri kouluasteiden kannalta hyviä kirjauksia. Erityisen tärkeää on, että aiempien säästöjen aiheuttamia vahinkoja on nyt tarkoitus korjata.
Pekkarista ilahduttaa etenkin varhaiskasvatuksen subjektiivisen oikeuden palauttaminen myös kotona olevien vanhempien lapsille sekä yli kolmevuotiaiden lasten ryhmäkokojen palauttaminen entiselle tasolleen.
Subjektiivisen päivähoito-oikeuden merkitys konkretisoitui hänelle itselleen nuorena äitinä, jolloin hän hoiti kotona kaksosvauvojaan ja vain runsaan vuoden vanhempaa esikoistaan. Kun aika menee itkujen tyynnyttelyyn, syöttämiseen ja vaipanvaihtoon, vanhempi lapsi ei välttämättä saa riittävästi vuorovaikutteista huomiota.
– Kritisoin puolipäiväistä hoitoa jo silloin, koska päivä on tosi lyhyt, kun vauvan kanssa lähtee liikkeelle. Joillekin voi tulla tarpeeseen myös kokopäivähoito.
Pekkarinen toivoo sivistysmyönteisen hallitusohjelman olevan merkki siitä, että päättäjät ovat nyt valmiita vahvistamaan ja uudistamaan koulutusalaa.
Hän aikoo viisivuotiskaudellaan käyttää valistukseen perustuvia valtuuksiaan mahdollisimman aktiivisesti. Luvassa on siis tiivistä yhteydenpitoa Opetushallitukseen, opetus- ja kulttuuriministeriöön ja kuntien sivistyslautakuntiin.
Tavoitteena on sujuva yhteistyö myös oppilaitosten kanssa.
– Toivoisin, että voisin käydä tapaamassa oppilaita mahdollisimman laajasti eri puolilla Suomea.
Elina Pekkarinen
- Lapsiasiavaltuutettu, työskennellyt aiemmin tutkijana ja sosiaalityöntekijänä.
- 43-vuotias. Perheeseen kuuluu avopuoliso ja kolme aikuista lasta.
- Liikkuu vapaa-ajallaan luonnossa kahden lintukoiransa kanssa, viettää aikaa perheensä kesäpaikoissa, tapaa ystäviään ja lukee kirjallisuuden nobelisteja.