Ajattelun provokaattori – Silvia Hosseini ei kaipaa ketään sanomaan, että nyt pitää uudistaa

Silvia Hosseini kirjoittaa esseekokoelmassaan nykykulttuurin ilmiöistä, jotka ovat jotenkin epäkelpoja huonoja, moraalittomia, mauttomia tai noloja. Lifestyle-bloggareista, väkivallalla mässäilevän tv-sarjan katsomisen nautinnosta, Leonard Cohenin huonoimmasta albumista.

– Minua kiinnosti, miksi niistä kuitenkin tykätään. Mikä selittää mieltymykset.

Silvia Hosseini on paitsi helsinkiläisen Sibelius-lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja palkittu esikoiskirjailija, myös tuore Suomen Kuvalehden kolumnisti, Imagen kirjallisuuskriitikko ja jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa, jonne tekee väitöskirjaa Leonard Cohenin sanoituksista. Monta tehtävää yhdelle ihmiselle.

– Tavallaan kaikki, mitä teen, liittyy toisiinsa, siihen että on kirjallisuuden, kirjoittamisen ja niiden opettamisen kanssa tekemisissä.

Mikä sitten olisi Silvian mielestä suomalaisessa koulumaailmassa sellaista epäkelpoa, huonoa tai noloa, mistä hän kirjoittaa esseekokoelmassaan Pölyn ylistyksessä?

Ennen kaikkea kaventuneet resurssit, mutta myös lisääntyvä byrokratia, lomakkeet, muodollinen kontrolli ja jatkuvat ylhäältä tulevat uudistukset. Ne huolestuttavat Silviaa, koska ne kaventavat opettajan ammatillista vapautta.

Hän asettelee sanansa varovasti.

– Siitä tulee tietty paine tai tunnelma, ettei saa enää toteuttaa opetussuunnitelmaa miten itse parhaaksi näkee, vaan työtä yritetään ohjailla.

En tarvitse ketään sanomaan, että nyt uudistat.

Esimerkkinä hän mainitsee ilmiöoppimisen, joka on sinänsä hyvä ajatus, mutta toteutus ontuu. Lukiossa suurin ongelma yhteisten ilmiöiden järjestämiselle on tuntikiertokaavio. Opiskelijat myös saavat valita mitä kursseja haluavat.

Jos äidinkielen kurssilla haluaisi järjestää yhteisiä sisältöjä vaikkapa filosofian opettajan kanssa, se olisi käytännössä mahdotonta. Kursseilla pitäisi olla rinnakkaiset tunnit, samat opiskelijat ja heidän pitäisi vielä olla suunnilleen samassa vaiheessa opintoja.

– Tulee vähän sellainen brändäämisen ajatus, että ollaan edistyksellisiä, kun kokeillaan uusia metodeja eikä kukaan kysy, mikä vika niissä vanhoissa oli.

Hänen mielestään uudistukset suhtautuvat opettajiin holhoavasti, vaikka suomalaiset opettajat ovat maailman parhaimmistoa. Opettajat oma-aloitteisesti innovoivat, kokeilevat uusia juttuja opetuksessa eivätkä vain vedä sitä samaa vuosi toisensa perään.

– En tarvitse ketään sanomaan, että nyt uudistat, kun aivoissani koko ajan raksuttaa, miten tämän voisi tehdä toisin, paremmin.

Silvian periaatteena on, että kun nuori lähtee koulusta, tämä osaa lukea ja kirjoittaa riittävän hyvin pärjätäkseen akateemisessa maailmassa, hakeutui sinne tai ei. Se on hänen mielestään kohtuullinen tavoite, mutta sen toteutumista vaikeuttaa moni seikka.

Lukion opetussuunnitelma on niin täyteen ammuttu, että on pakko valikoida, mitä opettaa, jotta voi opettaa asiat kunnolla. Silvia pyrkii painottamaan sitä, että opiskelijat oppisivat ajattelemaan, koska se liittyy kaikkeen.

Ei voi kirjoittaa hyvin, jos ei ajattele, hän sanoo.

Miten ajattelua sitten opetetaan? Kysymällä hyviä kysymyksiä erilaisten yhteiskunnallisten ja kulttuuristen ilmiöiden äärellä. Sellaisia, joihin vastaaminen laittaa aivot raksuttamaan.

– Minusta on ihanaa voida olla maailmojen avaaja tai ajattelun provokaattori.

Tunneillaan hän keskusteluttaa opiskelijoita paljon ja antaa pohdintatehtäviä pareittain tehtäväksi.

Tekstien kautta voidaan käsitellä yhteiskunnassa vaikuttavia ilmiöitä. Silviasta on kiinnostavaa esimerkiksi tarkastella, miten puolueet kirjoittavat perustulokokeilusta, mitä asioita painotetaan ja mitä jätetään sanomatta. Retoriikan taustalla vaikuttavia ilmiöitä ja tekijöitä voidaan pohtia luokassa.

Lukiossa opettamisesta hän pitää siksi, että siinä voi soveltaa enemmän kuin yläkoulussa, kun perusasiat ovat jo opiskelijoilla hallussa. Joskus hän on vienyt esimerkiksi lempiartistinsa Leonard Cohenin sanoituksia opiskelijoiden analysoitavaksi.

– Kun opiskelijat ovat tuoneet niihin uusia tulkintoja, se on avannut myös omaa ajattelua, Silvia sanoo.

Silvia Hosseini jatkaa kirjoittamista. Ensi kesänä hän työskentelee WSOY:n kirjallisuussäätiön residenssissä Edinburghissa.

Pölyn ylistyksessä Silvia Hosseini kertoo erään oppilaan esseestä, jossa tämä kirjoitti, että lukion ekaluokkalaisten siirtymäriitti nahkiaiset oli kouluvuoden paras päivä, koska silloin kaikki nuoret olivat jätesäkkeihin pukeutuneina tasa-arvoisia.

Noin kymmenen opettajanvuotensa aikana Silvia on huomannut, että eriarvoisuus on lisääntynyt koulumaailmassa. Yhä enemmän on opiskelijoita, jotka tarvitsisivat erityistä tukea joko oppimiseen, henkilökohtaiseen elämään tai mielenterveyden ongelmiin. Opiskelijat ovat myös entistä stressaantuneempia ja huolestuneempia tulevaisuudestaan.

Isot ryhmäkoot kuitenkin vaikeuttavat oireilevien opiskelijoiden tunnistamista. Opettajan on vaikea oppia tuntemaan oppilaita ja tulkita, käyttäytyykö nuori oudosti, kun ei tiedä, millainen tämä on luonteeltaan.

Eriarvoisuuden lisääntymisestä kielii myös maksuton toinen aste, jota monet lukiolaiset itse ajavat. Se kertoo Silvian mielestä siitä, että lapsen lukioon tai ammatillisiin opintoihin saattaminen ei ole helppoa kaikille perheille.

– Monille vanhemmat voivat ostaa uuden Macin, kaikki koulukirjat ja Marimekon reput ilman, että se on mikään ongelma. Mutta sitten on niitä, joille lukio on suuri taloudellinen satsaus.

Hän suhtautuu itse hieman ristiriitaisesti maksuttomaan lukioon. Se olisi hänestä asiana ihana ja lisäisi mahdollisuuksien tasa-arvoa, mutta hän ei usko, että toteuttamiseen tulisi lisää rahaa, vaan nykyiset varat jaettaisiin eri tavalla. Kampanjoinnissa pitäisi Silvian mielestä erikseen mainita, että maksuttomuus ei saa olla pois toisen asteen opetuksen laadusta.

– Opetuksesta on säästetty jo joka vuosi Helsingissä. Jos varat maksuttomaan toiseen asteeseen otettaisiin opetuksesta, sillä olisi kohtalokkaat seuraukset laadun suhteen.

Esikoisteostaan Silvia kirjoitti pitkälti virkavapaalla, koska kirjoittaminen vaatii joutilaisuutta: tv-sarjojen katsomista, viherkasvien hoitamista, omissa ajatuksissa olemista. Sellaista ”ei minkään tekemistä”, joka opettajan arjessa on kortilla.

– Opettajan työ on niin älyttömän kuormittavaa. On liikaa post it -lappuja, pieniä juttuja jotka pitää hoitaa, korjaamattomia kirjoitelmia. Ne syövät ajattelun virtaavuutta ja luovuutta.

Nyt hän odottaa jo syksyn kirjoitusvapaataan, jolloin pääsee seuraavan teoksensa kimppuun kunnolla. Sen hän on jo päättänyt, että tuleva teos jatkaa samaa esseen tyylilajia kuin esikoinen. Essee on suomalaisessa kirjallisuudessa vielä melko marginaalinen laji, ja juuri siinä piilee sen viehätysvoima Silvialle.

– Esseessä on vielä todella paljon mahdollisuuksia, joita ei ole edes kokeiltu. Siinä on yllätyksellisyyttä ja monimuotoisuutta, mistä tykkään. Lukija ei välttämättä tiedä, mihin kirjoittaja seuraavaksi vie.