Opettajan työ on mahdotonta, puuskahdin.
– Näitä tilanteita ei voi ratkaista koskaan täysin oikein. Teitpä niin tai näin, aina voi moittia, että teit väärin päin. Ei tähän ihminen riitä.
– Olet oikeassa, hän vastasi.
– Opettajan työ on eettisten dilemmojen kanssa painimista.
– Ajattele jakolaskua, hän jatkoi.
– Eettinen ongelma on kuin jakolasku, joka menee tasan. Sen voit ratkaista ilman jakojäännöstä. Mutta eettinen dilemma ei ratkea jäännöksettä. Se jää kalvamaan mieltä. Näiden eettisten jakojäännösten kanssa opettajan on elettävä.
– Mutta aika armahtaa. Se antaa mahdollisuuden tehdä asioita uudella tavalla. Jos sinulla on tahtoa ja taitoa, voit omilla toimillasi pienentää eettistä jakojäännöstä, nakertaa sitä pala palalta. Jonakin päivänä huomaat, että dilemma on ratkennut.
Jonakin päivänä huomaat, että dilemma on ratkennut.
Sillä tavalla hän puhui, opettajani. Tunnistaisin missä tahansa tuon tumman äänen, joka harvakseltaan lausuu punnittuja ajatuksia.
Muistan nuo silmät, surumieliset, syvät kuin elämän kaivo. Ja muistan, miten ne siristyvät kipinöivään hymyyn, kun ajatus syttyy kirmaamaan noilla tummilla kulmilla.
Sillä tavalla hän puhui. Mutta nyt hän on mennyt muualle. En sano pois, mutta muualle.
Missä hän on? Alkumerien lämmössä, elonkehien kehdoissa, hahtuvana kurjen kaulalla, jäkälänä männyn laella, valonsäteenä ikimetsän louhikoissa?
Sumuna suolammen yllä, kuurana kuusen kyljessä, sinenä tiaisen siivissä? Todellisuuksien takana, käsittämättömyyksien kätköissä?
Näin arveli hänen tyttärensä muistokirjoituksessa.
Mutta ei, hän ei ole mennyt pois. Hän on täällä. Hän elää meissä kaikissa, joita hän ohjasi kohti kasvua opettajiksi ja tutkijoiksi.
Hänen ajatuksensa, joita hän pudotteli kuin pieniä kiviä kerättäviksi, ovat uurtaneet uransa meihin. Hän on jokaisessa katseessa, jolla näemme tarvitsevan lapsen tai nuoren. Hän on jokaisessa teossa, jolla varjelemme planeettamme kokoista elämän ihmettä.
Hän elää joka hetkessä, jolloin ratkomme ratkaisematonta.