Taistelu koulusta – ukrainalaiset opettajat ja oppilaat kertovat elämästään sodan keskellä

Kello on yli yhdeksän. Lasten ääniä ei kuulu. Tammikuun lumi narisee Vokzalnan kadulla matkalla kohti keltaista koulurakennusta.

Koulu sijaitsee Butšassa, josta tuli maailmankuulu, kun Venäjä hyökkäsi sinne 24. helmikuuta 2022. Hyökkääjien tavoitteena oli valloittaa Kiova, ja suora reitti pääkaupunkiin kulki Butšan ja sen naapurikylän Irpinin kautta.

Kiovaa ei vallattu. Sen sijaan kuvat Vokzalnan kadulta levisivät ympäri maailman. Palaneet autot ja kaduilla makaavat ruumiit näyttivät todeksi sen, mitä harvat pitivät mahdollisena.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin esikaupunki on jälleenrakennettu. Alueen koulua ympäröi rauha.

 

Tatjana Krotšak ja hänen 16-vuotiaat oppilaansa ovat odottaneet toimittajan vierailua.

– Kaikilla täällä on tarina kerrottavanaan. Minun mieheni tapettiin 3. maaliskuuta, englanninopettaja Krotšak sanoo.

Hän kertoo olleensa lastensa kanssa sisällä, kun panssarivaunu lähestyi heidän kotiaan.

– Mieheni meni vaunua kohti. He ampuivat häntä neljä kertaa. Emme nähneet tapahtumaa, mutta kuulimme kaiken.

Krotšak pakeni lastensa kanssa Puolaan ja jatkoi opettamista verkossa. Osa oppilaista osallistui opetukseen Butšasta, osa muualta Ukrainasta ja osa ulkomailta.

 

Butšan koulu avattiin viime syksynä 1 500 oppilaalle, kun Unicef rakensi sen kellariin pommisuojan.

Kotikaupunkiinsa palannut Krotšak on nyt 28 oppilaan luokanvalvoja. Hänen oppilaistaan neljä opiskelee ulkomailla: Ruotsissa, Saksassa, Espanjassa ja Puolassa.

Krotšak saa palkkaa hieman yli 400 euroa kuussa. Siitä lähes puolet kuluu sähköön, veteen ja internetiin.

– En saa leskeneläkettä. Kasvatan pärjätäkseni hieman vihanneksia puutarhassa, ja vanhin tyttäreni työskentelee välillä McDonald’sissa.

 

Kaikilla täällä on tarina kerrottavanaan.

 

Tarinoita tosiaan riittää. Jaroslava Skomarovskaja kertoo olleensa seitsenvuotias, kun hän pakeni ensimmäisen kerran venäläisiä. Tuolloin perheen pakomatka Donetskista Kiovaan tuntui jännittävältä.

Nyt 16-vuotias Skomarovskaja kertoo vuoden 2022 hyökkäyksestä. Hostomelin lentokentän räjähdysten äänet herättivät hänet aamulla.

– Olisin halunnut mennä kouluun palauttamaan tehtäviä, mutta minua ei päästetty. Sitten kuulin lentokoneet ja muistin Donetskin ajan. Ymmärsin, että kaikki ei ole hyvin.

Skomarovskajan perhe muutti kerrostalonsa kellariin. Perhe eli miehitetyssä Butšassa kaksi viikkoa, minkä jälkeen he pakenivat kaupungista.

Kaksi kuukautta myöhemmin he palasivat kotiin. Skomarovskaja iloitsee lähikoulusta ja arjesta, vaikka sisätiloissa pitääkin pysyä koko koulupäivän ajan. Ilmahälytys tarkoittaa taukoa opetukseen ja siirtymistä pommisuojaan.

– Pelaamme siellä korttia. Olemme jo tottuneet tähän.

 

 

Ja sitten sanat muuttuvat todeksi: hälytys alkaa ja sadat 7–17-vuotiaat siirtyvät pihalle. Nuorimmat menevät uuteen ja vanhemmat kellarissa olevaan pommisuojaan.

Kellarissa kosteus huurtaa silmälasien linssit. Vessoja ei ole. Osa nuorista nappaa kitaran. Monet pelaavat korttia. Pelko ei näy.

Nazaryi “Nazar” Latsenko kertoo, että pommisuojassa voi joutua olemaan hälytyksen syystä riippuen kymmenestä minuutista kolmeen tuntiin.

15-vuotias Latsenko kertoo harrastavansa potkunyrkkeilyä. Hän haluaisi opiskella ulkomailla insinööriksi.

Sitten puhe siirtyy vuoden takaiseen iskuun. Hänen perheensä pakeni aamunkoitteessa Žytomyriin.

– Mutta sielläkin oli drooneja ja helikoptereita, joten jatkoimme matkaa Vinnytsjaan.

Kolmen kuukauden pakomatkan jälkeen Latsenkon perhe palasi kotiin.

– Venäläissotilaat olivat asuneet kodissamme. Nukkuneet sängyissämme, varastaneet ja hävittäneet. Vanhempani palkkasivat siivoojan.

Pommisuojassa minuutit kuluvat. Opettajat vartioivat sisäänkäyntiä.

Apulaisrehtori Tatjana Tšeh’ova kertoo, että koulun oppilaista parisataa opiskelee ulkomailta. Heille halutaan antaa mahdollisuus suorittaa opintonsa loppuun etäopetuksessa.

Tšeh’ova sanoo opettajien iloitsevan siitä, että koulu on palannut lähes normaaliin. Mutta samalla hän miettii, kuinka monta koulupäivää on menetetty pommisuojassa istuen.

 

 

 

Katkonaisten oppituntien lisäksi opetus Ukrainassa kärsii rahan ja koulujen puutteesta.

Muutamassa vuodessa koulujen lukumäärä on tippunut noin 15 000:sta 12 600:aan. Yli 7 000 koulua tarjoaa lähiopetusta, 2 760 hybridiopetusta ja 2 650 vain etäopetusta.

Opetusalan työntekijöiden ja opiskelijoiden puolesta kamppailee Ukrainan Koulutus- ja tiedetyöntekijöiden ammattiliitto PON. Järjestössä oli vuoden 2023 alussa hieman yli miljoona jäsentä.

PON:lla on 150 työntekijää ympäri Ukrainaa. Heistä 15 työskentelee pääkonttorissa Kiovassa.

Järjestö neuvottelee joka viides vuosi opetusministeriön kanssa jäsentensä työehdoista. Korkeamman palkan puolesta kamppaillaan yhä, mutta lakko-oikeus meni sodan myötä.

 

Peruskoulunopettajien keskipalkka Ukrainassa on 250 ja korkeakouluopettajien 330 euroa kuukaudessa, liiton puheenjohtaja Heorhyi Truh’anov kertoo.

Sijainti vaikuttaa palkkaan – Kiovassa tienaa paremmin kuin maaseudulla, jossa opettajat joutuvat työnsä ohessa viljelemään maata.

Truh’anovin mukaan peruskoulunopettajan suurin pelko on saada puolisokseen toinen opettaja. Se tietää elämää köyhyydessä.

– Ennen valintaansa presidentiksi Zelenskyi lupasi nostaa opettajien kuukausipalkan 250 eurosta 4 000 euroon, hän nauraa epäuskoisena.

Suuruudenhullu lupaus paljastaa kuitenkin sen, että opetusalalla työskenteleviä on maassa paljon ja heihin vetoaminen kiinnostaa poliitikkoja.

 

 

Koulut ovat Truh’anovin mukaan riippuvaisia eläkkeelle jääneistä opettajista, jotka työskentelevät lähes ilmaiseksi.

– Kriisi? Tietenkin tämä on kriisi. Ukraina on kriisissä.

Truh’anov kertoo alati muuttuvan tilanteen olevan opettajille hyvin raskas.

– Esimerkiksi Bah’mutin aluejärjestömme johtajalla on asunnostaan jäljellä vain avaimet.

Osa opettajista on ilmoittautunut vapaaehtoisiksi rintamalle. Sotaan lähteneet saavat sekä sotilaan että opettajan palkkaa.

– Emme tiedä, moniko on lähtenyt sotimaan. Tällaisten tietojen kerääminen on kiellettyä. Tilanne on kaoottinen.

Toistaiseksi opettajia ei ole pakotettu rintamalle.

 

Kiovassa Beresteiskyi-kadulla sijaitsee Ukrainan opetus- ja tiedeministeriön ahdas toimisto. Haastattelu ensimmäisen varaministerin Yevhen Kudriavetsin kanssa on jouduttu perumaan. Sodan keskellä pitäisi uudistaa koko opetusala.

Osastopäällikkö Inna Kilvderova ei osaa sanoa uusista laeista vielä mitään.

Nyt keskitytään pommisuojien rakentamiseen. Ilman niitä lähiopetusta ei saa järjestää.

– Vuonna 2023 aloitimme 310 pommisuojan rakentamisen. Saimme aikaan 30, hän harmittelee.

 

 

 

Kun Kiovassa jalkojen alla narisee lumi, Hersonissa ollaan reilusti plussan puolella.

Ukrainan kieltä ja kirjallisuutta opettava Svetlana Tšernousova ja hänen puolisonsa, liikunnanopettaja Serhei Tšernousov, muistelevat sodan alkua. Silloin he pitivät perhekokouksen, joka jäi lyhyeksi.

Vanhemmat totesivat, että perheen vanhaan autoon ei voinut luottaa. Rahaa majoituksiin ei ollut. Heidän piti jäädä sodan jalkoihin.

Onneksi naapurissa asunut merimies tarjosi ennen lähtöään kotiaan perheelle. Tšernousovien vuonna 2018 rakennetussa talossa ei nimittäin ole kellaria.

Aluksi perhe eli päivisin omassa kodissaan ja yöpyi naapurin kellarissa. Lopulta he muuttivat naapuriin pysyvästi.

Tšernousovit opettavat samassa lukiossa. Svetlana etäopettaa koulurakennuksessa, jonka ikkunat on peitetty hiekkasäkein. Serhei lataa opetusvideoita Youtubeen.

Opettamisen lisäksi pariskunta tekee muitakin töitä kunnalle. Serhei johtaa myös Tšornobajivkan opettajien paikallisyhdistystä.

 

Venäläiset halusivat avata koulun miehityksen aikana, opettajat eivät suostuneet.

 

Venäläiset miehittivät Hersonin ja Tšornobajivkan alueen vuoden 2022 alussa. Noin yhdeksän kuukautta myöhemmin Ukrainan joukot onnistuivat työntämään venäläiset Dneprjoen itärannalle.

Sieltä venäläiset ampuvat kranaatteja ja raketteja edelleen lähes päivittäin. Iskander-ohjus osui joulukuussa lähelle koulua, jossa nyt vierailen. Raketin muodostama kraateri on puolisentoista metriä syvä. Metallin jäämiä on kaikkialla.

Lukion rehtori Anatolyi Lutsenko työskentelee enimmäkseen toimistossaan. Hän kertoo venäläisten halunneen avata koulut miehityksen aikana, mutta opettajat eivät suostuneet.

Koulu pysyi kiinni puolitoista vuotta.

– Nyt annamme vain verkko-opetusta. Meillä oli ennen sotaa 790 oppilasta ja 62 opettajaa. Tällä hetkellä oppilaita on 505 ja opettajia 50. Täällä asuu noin 200 oppilasta, muut opiskelevat ulkomailta käsin.

Sitten alkaa hälytys. Rehtori ja muutama muu kokoontuvat saliin. Seisomme aloillamme neljännestunnin.

– Ymmärrät varmaan, miksi meitä on 300 vähemmän kuin ennen. Olemme sota-alueella, Lutsenko sanoo.

 

 

Ensin pandemia ja sitten sota. Svetlanan ja Serhein nuorimmainen, yhdeksänvuotias Darja “Daša” Tšernousova, on elänyt lähes puolet elämästään neljän seinän sisällä. Ei ihme, ettei hän osaa kaivata lähiopetusta.

Oikeastaan Daša ei saa käydä edes talon toisessa kerroksessa, jonka ikkunoissa on luodinreikiä.

Mutta ei tämä häntä haittaa. Hänellä on rakas pehmolelu, kissoja, kaktus ja koira. Ja 17-vuotias isosisko.

Vanhemmat näyttävät ennen sotaa otettuja kuvia Julyja Tšernousovasta. Ujonoloinen nuori rakasti lentopalloa ja rantaa.

Julyja muistaa nuo ajat hyvin. Hänestä tuntuu epäreilulta, että vanhemmat pääsevät päivittäin ulos, mutta hänen pitää jäädä kotiin siskonsa kanssa.

 

 

Saan jakaa perheen arkisen aamun. Kello on kahdeksan ja opettajapariskunta on lähdössä töihin.

Serhei ajaa Ladan ulos autotallista. Lapset halaavat vanhempiaan pitkään.

– Olemme alkaneet tehdä näin. Emme voi tietää, milloin tapaamme. Tämä hetki voi olla viimeisemme, Svetlana sanoo.

Jossain jyrisee. Serhei astuu ulos tupakalle. Parin minuutin kuluttua hän peruuttaa ulos puolivalmiista autotallista.

Auto kiertää kulman, ja Serhei nappaa kyytiin tulipunaiseen takkiin pukeutuneen puolisonsa.

 

Toimittaja Ole Dag Kvamme kirjoitti artikkelin norjan kielellä ja käänsi sen alustavasti suomeksi tekoälyn avulla. Toimitussihteeri Johanna Äijälä sujuvoitti käännöstä ja editoi tekstin.