”Eräällä sarjakuvapiirtämisen tunnilla opettaessani kysyin äänekkäältä ja levottomalta nuorelta, mikä sinun aiheesi voisi olla. Hän vastasi: ”Mä en tiiä.”
Sanoin, että sarjakuvan otsikoksi tulee: Mä en tiiä. Nuori lähti tekemään kanssani sarjakuvaa, jossa hahmon ainoa lause oli ”mä en tiiä”. Sarjakuvasta tuli nerokas, ja opiskelija lähti tunnilta hymyillen.
Toisella kuvataidetunnilla nuori naureskeli ja haki muilta kannatusta hölmöilyyn. En lähtenyt siihen mukaan. Sanoin vain, että työ pitää palauttaa tunnin lopuksi, toivoisin, että tekisit sen, olet jo hienosti aloittanut tuon viivan.
Opiskelija hölmöili edelleen, ja huomasin, että häntä pelotti kokeilla. En ottanut sitä puheeksi, sanoin vain, että ajatustyö on tärkeää luomisprosessissa. Lopulta hän jäi piirtämään vielä, kun tunti oli ehtinyt loppua.
Esimerkiksi näin tuen nuorten luovuutta ja itsetuntoa.
Luovuus on radikaalia silloin, kun kaikilla lapsilla ja nuorilla on siihen tasa-arvoiset mahdollisuudet. Niitä eivät kavenna sosioekonomiset asiat tai toisten ihmisten ennakkoluulot.
Nyt nuoren tausta, uskonto tai koulussa pärjääminen voivat vaikuttaa siihen, miten aikuiset suhtautuvat heihin. Ennakkoluulojen sijaan voisimme kysyä nuorilta itseltään, mikä heitä kiinnostaa.
Tulin Suomeen 1990-luvulla pakolaisena Kosovosta. Olen valkoinen ja puhun äidinkielenäni suomea. Silti törmään edelleen ennakkoluuloihin. Voimmeko me koskaan oikeasti olla suomalaisia?
Kun kävin yläkoululaisena luokkani kanssa teatterissa, näyttelijä Elena Leeve teki minuun suuren vaikutuksen. Halusin teatteriin, mutta minulla ei ollut hajuakaan, miten se onnistuisi.
Maahanmuuttajataustaisia nuoria ei kannustettu silloin hakemaan Teatterikorkeakouluun. En edes tiennyt, että sellainen oli olemassa. Kallion ilmaisutaidon lukiosta kuulin ystäviltäni.
Nyt tehdessäni opettajan sijaisuuksia haluan kertoa oppilaille erilaisista opiskelu- ja harrastusmahdollisuuksista. Kysyn heiltä esimerkiksi, tietääkö kukaan, miten animaattoriksi voi päästä. Sitten kerron, mitä taitoja alalle tarvitaan.
Minulle luovuus onkin sitä, että etsin keinoja saada nuoren tai aikuisenkin kuulemaan itseään ja tulemaan kuulluksi omana itsenään. Tunnen olevani silta, jota pitkin nuori pääsee kävelemään sinne, minne hän ei uskonut pääsevänsä.
Radikaalia luovuutta voisi mielestäni käyttää myös sen miettimiseen, miten eri ihmiset oppivat, ja tuoda taidetta opetukseen.
Minulle luetun ymmärtäminen ja kirjoittaminen on ollut vaikeaa, enkä pärjännyt lukiossa. Tarvitsin tukiopetusta, mutta en saanut sitä tarpeeksi.
Opin sisäistämään tekstiä teatteriharrastuksen myötä, kun opettelin vuorosanoja eri hahmoja varten.
On tärkeää, että nuoret näkevät opettajia, joihin he voivat samastua. Maahanmuuttajien on kuitenkin vaikea edes päästä opettajaksi, koska heitä ei kannusteta alalle.
Kun olen koulussa, jossa on paljon maahanmuuttajataustaisia opiskelijoita, kerron nuorille, että nimeni on Saban ja se lausutaan Shaban.
Nuorelle tuo turvaa jo se, että hän pystyy samastumaan nimen kautta. Itse olen pystynyt samastumaan opettajiin silloin, kun he ovat ymmärtäneet minua ja kohdelleet minua vakavasti otettavana ihmisenä.
Mistä on kyse?
Kuvataidekasvatuksen opiskelija Saban Ramadanin mielestä luovuus on radikaalia vasta sitten, kun se on mahdollista myös muille kuin valtaväestölle. Ramadani esittää fiktiivistä pääosaa Aalto-yliopiston Radical Creatives -dokumentti- elokuvassa.