Kiitollisena istuin lapsen palaverissa koululla. Paikalla olivat koulun aikuiset: luokanopettaja, erityisopettaja ja avustaja. Jokainen heistä puhui lapsestani.

He miettivät, miten lapsi toimii: mistä hän hermostuu, mistä kuormittuu, mikä häntä saattaisi auttaa. Minä ihmettelin ja hämmästelin.

Jossain vaiheessa en malttanut enää pitää suuta kiinni, vaan puhkesin kiitokseen: Te puhutte lapsestani ja mietitte, miten hän voisi täällä koulussa hyvin. Pohditte, mistä hän triggeröityy, millä keinoin rauhoittuu ja minkälaiset tehtävät ovat hankalia hänelle.

Kukaan ei syyttele kotia tai huoltajia. Kukaan ei laske sisaruksia. Kaikki puhuvat lapsesta ja lapsen käytöksestä tässä hetkessä ja tilanteessa niiden aikuisten kanssa, jotka ovat läsnä.

Te olette aarteita. Te olette ihania. Arvostan teitä.

”Kiitän sen ymmärtämisestä, ettei tällä lapsella ole kykyä toimia toisin.

Sitten opettaja kertoo vielä: Jonain oikein hankalana päivänä, kun lapsella oli kiukkua paljon, oli koko muu luokka lähtenyt käytävään laskemaan laskuja. Autismikirjon lapsi oli jäänyt luokkaan rauhoittumaan.

Tuo opettajien luovuus on loputonta! Aivan mieletön asenne ja halu tehdä kaikkensa, että lapsi oppisi ja voisi hyvin.

Kiitos kaikki opettajat ja koulun aikuiset, jotka teette sydämellä töitä.

Kiitän koko maailman neurokirjon lasten puolesta kaikkia koulun aikuisia joka ikisestä päivästä, jolloin tilanteita pohditaan ratkaisukeskeisesti. Kiitän siitä näkökulmasta, ettei lapsi tahallaan tullut opettajan päivää pilaamaan. Kiitän sen ymmärtämisestä, ettei tällä lapsella ole kykyä toimia toisin.

Joka ikisenä niistä päivistä lapsen tunnetaidot ja stressinsietokyky lisääntyvät, kun me aikuiset teemme yhteistyötä toisiimme luottaen.

Työn iloa ja kiitos!

Nepsy-lasten äiti
Julkaisemme tekstin poikkeuksellisesti nimimerkillä.

Miksi koulua edes käydään?

Kysymys saattaa tuntua yksinkertaiselta, mutta siihen vastaaminen kertoo paljon yksilön omista arvoista, sekä siitä millaisia arvoja yhteiskunnassa koetaan olevan.

Oppilaat kysyvät tätä säännöllisesti koulussa. Usein kysymys esiintyy muodossa ”mitä tällä aineella tekee?”

Kun katsomusaineiden tunneilla käydään keskustelua koulunkäynnin tarkoituksesta, oppilaiden vastaukset liittyvät todella vahvasti työpaikan saamiseen. Veronmaksajat rahoittavat koulujärjestelmää, joka kouluttaa lisää veronmaksajia tekemään työtä.

Lähes jokaisesta opetusryhmästä voi tehdä saman huomion: kukaan ei mainitse koulunkäynnin tavoitteeksi ymmärrystä, yleissivistystä tai valveutuneeksi kansalaiseksi kasvamista. Mielestäni tämä kertoo todella paljon.

Jos työ ja talouden pyörittäminen muodostuvat lopullisiksi päämääriksi, eikä niitä nähdä välineiksi oikeasti merkityksellisten asioiden saavuttamiseksi, ihminen muuttuu koneen osaksi vailla merkityksellisyyden kokemusta.

Kun ympäristö on täynnä tehokkuuden, suorittamisen ja talouden kieltä, tulee näistä väistämättä vallitsevat silmälasit, joiden läpi maailmaa katsotaan.

Mietin liittyykö tämä koettu ihmisyyden roolin kaventuminen nuorten pahoinvoinnin lisääntymiseen?

Ja mitä voisimme koulussa tehdä paremmin, jotta järjestelmästä ei tulisi isäntää, vaan olisimme kaikki toimijoita, jotka käyttävät järjestelmää edistämään yhteisiä tärkeitä arvoja?

Niko Vallenius
katsomusaineiden opettaja