Kasvoin tummaihoisena 1980-luvun Suomessa. Edustin silloin ihmisille jotain vierasta ja pelottavaa. Se aiheutti heissä epävarmuutta. He eivät tienneet, miten tuon tyypin kanssa ollaan.
Miten sitten selvisin ulkopuolisuuden tunteesta? Olen aina kiinnittänyt huomiota aikuisiin, jotka rikkovat aikuisena olemisen kaavaa.
Minulla oli seiskaluokalla historianopettaja, jolla oli polvista rikkinäiset Levikset. Hän istui opettajanpöydällä ja nauroi äänekkäästi. Silloin ajattelin, että ai, täällä onkin tilaa olla erilainen.
Meidän pitäisi luoda kohtaamiselle rakentuvaa kulttuuria ja sellainen ketju, jossa nuoret näkevät kaikkialla kannattelevaa aikuisuutta. Silloin voisimme luottaa siihen, että kun nuori siirtyy tilanteesta toiseen, vastassa on aina aikuinen, joka tarjoaa kohtaamisen hetken.
Esimerkiksi opettajan rooliin kuuluvat suunnitelmat, tavoitteet ja pedagoginen ammattitaito. Sitten on kohtaaminen.
Ei voi etukäteen päättää, mitä tai miten nuori valitsee kertoa, näyttää ja jakaa ajatuksiaan. Meidän pitää siinä hetkessä pystyä ottamaan nuori vastaan.
Erityisen tärkeää tämä on niiden nuorten kohdalla, joiden on vaikea löytää samastumispintaa omasta yhteisöstään. Jos kukaan ympärillä ei muistuta itseä, on kynnys usein vielä korkeampi sille, että uskaltaisi jakaa omia kokemuksiaan. Samalla aikuisten täytyy kyetä peilaamaan omia ennakkoluulojaan ja huomata, milloin ne voivat tulla kohtaamisen tielle.
Nuoret saavat osakseen tuhahtelua ja ohi katsomista vain elämällä tässä maailmassa. Unohdamme, että he ovat kehittyviä ja haavoittuvia yksilöitä, jotka vasta etsivät tapaansa olla maailmassa.
Olen ollut paljon tekemisissä nuorten kanssa ja puhunut näistä asioista. Silti tunnistan itsessäni aggression, jos olen esimerkiksi ratikassa ja nuoret puhuvat kovaan ääneen.
Mutta jos uskallan mennä ärtymykseni läpi ja kohdata nuoret, pääsen osaksi maailmaa, joka olisi muuten jäänyt etäiseksi.
Nuorten kohtaaminen vaatiikin aikuisilta kykyä asettua haavoittuvaiseksi. Sitä ei voi tehdä yläpuolelta eikä etäältä – lähellä pitää olla myös fyysisesti.
Me suomalaiset elämme kulttuurissa, joka ei kannusta kohtaamiseen. Väitän, että yhteisöä muuttaisi jo se, että alkaisimme katsoa pienissä ohimenevissä hetkissä toisiamme silmiin. Se voisi nopeasti johtaa siihen, että hei, minä voinkin avata ajatuksiani ja tunteitani myös sanallisesti.
Kerran saatoin kymmenvuotiaan tyttäreni kouluun, sanoimme heipat ja lähdin kävelemään pois. Käännyin vielä katsomaan tytärtäni.
Hän odotti, että vilkutan. Tapa, jolla hän katsoi minua, muistutti, miten valtava tarve hänellä on koko ajan tulla nähdyksi eli kohdatuksi.
Tytär tarjoaa minulle myös uhmakkaita, itsenäisiä ja itsevarmoja puoliaan, työntää minua pois. Silloin ajattelen, ettei hän enää tarvitse sitä mitä pienempänä.
Mutta kaksi sekuntia myöhemmin hänellä on taas se katse, että katso minua tai kysy sittenkin vielä uudestaan, en vain uskaltanut näyttää sitä, mitä oikeasti haluan.
Sama dynamiikka on läsnä kaikissa kohtaamisissa ja erityisesti nuorten kanssa.
Kun nuori koputtaa olkapäälleni kouluvierailulla, hetki on ratkaiseva. Se saattaa olla ensimmäinen kerta, kun hän uskaltaa pudottautua jotakuta kohti kipeimmän asiansa kanssa.
Jos pystyn olemaan läsnä ja ottamaan nuoren vastaan, hän voi oppia, että aikuisia kannattaa lähestyä ja he kuuntelevat tai sanovat jotain lohduttavaa.
Se, että tuo hetkeen omaa inhimillistä persoonaansa, voi luoda nuorelle tunteen kohdatuksi tulemisesta.
Tekijältä
Kohtaaminen rakentaa sillan
Haastattelin vuoden ensimmäiseen Opettaja-lehteen Jani Toivolaa nuorten kohtaamisesta. Haastattelu tulee pysymään mielessäni pitkään.
Tässä tapauksessa suutarin lapsella oli kengät. Toivola katsoi silmiin ja puhui minulle. Niinpä minä katsoin silmiin ja kuuntelin.
Kohtaaminen punavuorelaisessa kahvilassa rakensi sillan haastattelijan ja haastateltavan välille. Sellaisen rakentuminen yhden tapaamisen aikana ei ole itsestäänselvyys.
Toivola osoitti, ettei yhteyden luominen kahden eri viiteryhmän edustajien välille vaadi paljon. Usein riittää, kun katsoo silmiin ja kysyy mitä kuuluu.
Kannattaa kokeilla, kun seuraavan kerran kohtaat ihmisen, joka tuntuu vieraalta.
Pekko-Joonas Rantamäki
Mistä on kyse?
Jani Toivola puhuu Educassa pe 26.1. klo 13.15 siitä, miten rakennetaan tulevaisuuden kohtaamisia, joissa kaikilla on mahdollisuus tulla nähdyksi ja kuulluksi. Toivola on näyttelijä, kirjailija ja entinen kansanedustaja.