Hevosalan ope jää seuraamaan uraa
Arja “Apsu” Kontoniemi, hevostalousalan opettaja, Ylä-Savon ammattiopisto, Kiuruvesi
Olen ratsastuksenohjaajaopiskelijoiden vastuuohjaaja. Äkkipäätä laskien tämä on nyt kuudes porukka, jota olen opettanut.
Opintojen loppuminen on joillekin opiskelijoille iso juttu. Saatamme puhua jo kauan etukäteen siitä, että tämä oli yksi elämänvaihe, joka täytyy jättää taakse. Monilla tutuista hevosista luopuminen ottaa tosi koville. Muistan itsekin, miltä se heppakoulun loppuessa tuntui.
Itse en suoraan sanoen tunne haikeutta enää samalla tavalla kuin ennen. Se ei johdu kyynistymisestä vaan siitä, että systeemi on muuttunut niin paljon.
Ennen koko ryhmä valmistui yhtä aikaa. Pidimme omat juhlat, joihin opiskelijat suunnittelivat ohjelmaa parhaimmillaan monta kuukautta. Se oli todella juhlallista ja hauskaa. Itkettiin porukalla, annettiin lahjoja ja kerrottiin tarinoita opintojen ajalta.
Yhtenä vuonna opiskelijat olivat tehneet videon, jolla he esittivät minua ja toista ratsastuksenopettajaa. Silmät vesissä sai nauraa.
Opintopolkujen muuttuminen yksilölliseksi on saanut aikaan sen, että kun opiskelija saa kaiken tehtyä, hän vain häviää. Sen jälkeen hänelle lähetetään todistus postissa.
Meillä on kyllä keväällä juhlat pääkoululla, mutta ei se tunnu samalta kuin ennen. Aika harva tulee edes paikalle.
En tunne haikeutta enää samalla tavalla kuin ennen.
Kun ryhmäni lähtee, en jää kaipaamaan oikeastaan mitään. Minulta on taas valmistumassa joukko mahtavia tyyppejä, jotka ovat käyneet läpi loistavan kehityskaaren. Se on projekti, jossa nuoret kasvavat ja kasvattavat minuakin.
Menneeseen ei voi jäädä kiinni, koska fokuksen pitää olla uusissa opiskelijoissa. Se on sitten ovi kiinni ja heippa, nähdään.
En varsinaisesti evästä opiskelijoita enää mitenkään. Tiedän, että he ovat valmiita kohtaamaan uudet haasteet – ja he tietävät sen itsekin. Olen valmistumisesta onnellinen, varsinkin, jos opiskelijalla on ollut opinnoissaan haasteita.
Aika monen kanssa pidän valmistumisen jälkeen yhteyttä. Suomessa piirit ovat pienet, joten seuraan entisten opiskelijoideni uraa kiinnostuneena.
Kaikki irti viimeisistä viikoista
Perttu Kantola, matemaattisten aineiden opettaja, Napapiirin peruskoulu, Rovaniemi
Kun yhteisiä tunteja on viikoittain paljon, oman luokan oppilaat tulevat hyvin tutuiksi. Olen kokeillut heidän kanssaan erilaisia opetusmenetelmiä ja eriyttämistä. Samalla olen suorittanut joustavan matematiikan täydennyskoulutuksen.
Luulen, että molemmat olisivat jääneet tekemättä, jos minulla ei olisi ollut näin mukavaa luokkaa.
Koronapoikkeusaika on ollut meille yhteinen kokemus. Kaikista kummallisuuksista huolimatta oppilaat ovat jaksaneet pysyä iloisina.
He ovat esimerkiksi olleet hyvin kiinnostuneita syyskuussa syntyneestä Aatos-vauvastani. Tuntuu tosi mukavalta, että kaikki ovat suhtautuneet niin lämpimästi.
En ole vielä miettinyt jäähyväisiä. Haluan nauttia siitä ajasta, minkä vielä kerkiän viettää oppilaideni kanssa.
Uskon, että oppilaani ovat valmiit siirtymään toiselle asteelle.
Itsekkäästi voisin ajatella, että mukavista oppilaista luopuminen harmittaa. Mutta ei se ihan niin ole.
Muutos voi myös ilahduttaa. Oppilaani ovat valmiit siirtymään toiselle asteelle. En ole huolissani heidän pärjäämisestään. Kaikilla on ollut oma kasvun polkunsa, ja heillä on kaikkea hyvää luvassa.
Jään kaipaamaan yhteisiä hetkiämme. Kaikilla opetusryhmillä on oppitunneilla oma ilmapiirinsä. Samaa fiilistä, joka näiden kanssa on, ei tule.
Koulussamme ysiluokkalaisilla on keväällä retkipäivä. Meidän luokkamme kävi tänä keväänä Ounasvaaralla seikkailupuisto Huimassa.
Pitkästä aikaa pystymme järjestämään myös päättäjäisjuhlat. On oppilaiden kannalta tosi mukavaa, että yläkoulu saa seremoniallisen lopetuksen.
Päättäjäispäivänä otan lyhyet kesäntoivotukset kaikkien kanssa. Minulla ei ehkä ole mitään yleispäteviä elämänohjeita annettavana, mutta koetan vielä kannustaa heitä seuraavaan vuoteen ja jatkoon.
Ruusujuhliin vedenkestävää ripsiväriä
Emmi-Stina Cedergren, luokanopettaja, Jalavapuiston koulu, Espoo
Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen vetänyt koko alakoulun samaa porukkaa. Kokemus on jännä. Se, että olen saanut olla heidän opettajansa kuusi vuotta, on antanut tilaa ja aikaa keskittyä opettamiseen.
Olen saanut nähdä huikeita kehityskaaria. Alussa on painiskeltu esimerkiksi lukemisen taidon kanssa, ja yhtäkkiä ylemmillä luokilla tällainen oppilas onkin ollut innokkain lukija.
Kehityksen seuraamisesta tulee ylpeä olo. Minua alkaa ihan itkettää, kun ajattelen tätä. Tuntuu, että olen tehnyt ainakin jotakin oikein.
Uskon olevani tärkeä aikuinen näille lapsille. Tunnen, että työni on todella merkityksellistä.
Luokan lähtö on äärimmäisen haikeaa. Tajusin asian toden teolla maaliskuussa leirikoulussa. On ollut ihana huomata, miten luokka on hitsautunut kiinteästi yhteen ja kuinka oppilaat ovat kasvaneet vastuullisiksi nuoriksi.
Jään kaipaamaan pitkiä keskustelujamme, oppimisen intoa, onnistumisen riemua ja kannustavaa ilmapiiriä. Ja solidaarisuutta! Ryhmä on harvinaisen yhteistyökykyinen.
Oppilaat ovat suunnitelleet, miten saisivat minut yläkouluun mukaansa.
Oppilaat ovat jo muutaman vuoden suunnitelleet, miten saisivat minut yläkouluun mukaansa. He ovat yrittäneet kannustaa minua opiskelemaan, jotta voisin jatkaa heidän opettajanaan jossakin oppiaineessa.
Törmäilemme kuitenkin vielä, koska he menevät yläkouluun vain tien toiselle puolelle.
Meillä luokan lähdön aiheuttamista tunteista keskustellaan kollegojen kanssa. Opettajainhuoneessa saa herkistellä, kun siltä tuntuu.
Saa nähdä, mitä ruusujuhlassa tapahtuu – täytyy varmaan laittaa vedenkestävää ripsiväriä. Meillä on perinteenä juhla, jossa kakkosluokan oppilaat antavat kummeilleen eli kutosille ruusut ja toivottavat hyvää matkaa laulaen. Se on hyvin arvokas ja juhlava tilaisuus.