Tyttökolmikko pakotti kirjoittamaan
Oikeastaan Heidi Silvan ei halunnut kirjoittaa mitään synkkää. Mutta sitten hän näki lehdessä pikku-uutisen kolmesta englantilaisesta tytöstä, joista yksi oli kuollut.
Uutinen jätti paljon kertomatta, mikä siivitti äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan mielikuvituksen lentoon.
– Hahmot tulivat päähäni. Tarina tuli minuun ja minun oli pakko kirjoittaa.
Syntyi nuorille aikuisille suunnattu romaani Tyhmästi tehty, jossa 15-vuotiaat tytöt ovat valmiita äärimmäisiin tekoihin ajaakseen omaa etuaan. Onnellista loppua ei ole, eikä paha saa palkkaansa.
Oikeassa elämässä olemme joutuneet lukemaan järkyttäviä uutisia nuorten tekemistä henkirikoksista. Kun todellisuus on näin karmea, miksi nuorisoväkivaltaa pitää käsitellä myös kaunokirjallisuudessa?
Syitä on monia, ajattelee Oulun ammattikorkeakoulussa opettava nuorisokirjailija Silvan.
Raa’istuneesta nuorisoväkivallasta täytyy käydä yhteiskunnallista keskustelua. Ilmiöön täytyy myös reagoida.
– Ajatuksia pitää herättää ja nuorisoa havahduttaa tekojen lopullisuuteen, mutta mielestäni ei kuitenkaan oikeiden ihmisten kustannuksella.
Nuorisoväkivallasta täytyy keskustella.
Tällä Silvan tarkoittaa, että vaikeita ja ahdistavia asioita voi olla helpompaa ja hienotunteisempaa nostaa esiin fiktiosta kuin oikeasta elämästä.
– Tosielämässä ja true crimessä on aina iso joukko oikeita ihmisiä, joiden elämän rikos on mullistanut. Rikoksen julkinen ruotiminen tuntuu lisärangaistukselta osallisille – niin uhrin kuin tekijänkin läheisille, Silvan pohtii.
Nykyisessä työssään nuortenkirjailija ei pääse keskustelemaan kohderyhmänsä kanssa. Halua kyllä olisi.
Omasta nuoruudestaan Silvan muistaa, miten paljon tunteet teini-iässä kuohahtelevat. Monenlaista teinidraamaa ja läpänheittoa hän on todistanut myös aiemmissa työpaikoissaan lukiossa ja yläkoulussa.
Sitä Silvan ei kuitenkaan ymmärrä, mikä ajaa nuoren ihmisen julmiin väkivallantekoihin.
– Onko tosiaan niin, että kaikki nuoret eivät ymmärrä, mitä tapahtuu, jos toista lyö? Tai että tappaminen on oikeasti ihan lopullista?
Tyhmästi tehdyn jälkeen Heidi Silvan on tietoisesti pyristellyt eroon kehittämiensä hahmojen aiheuttamasta ahdistuksesta. Nuorille kirjoittamista opettaja jatkaa, koska häntä viehättää kohderyhmän salliva suhtautuminen kirjailijan vapauksiin.
– Aikuisille kirjoittaessa pitää pysytellä aika lailla reaalimaailmassa. Aikuisten kirjoissa myös dialogi pitäisi kirjoittaa ihan eri tavalla.
Kirjailijanuransa alussa Silvan opetti äidinkieltä lukiossa. Nuorten kanssa työskentely oli hänelle suuri ilo – ja kirjallisten pyrkimysten näkökulmasta myös hyödyllistä.
– Nuorten maailma ja koko oleminen on jotenkin niin raikasta! Kaikki on niin uutta eikä mikään ole tasaista.
Usein Silvan tarkkaili salaa oppilaidensa puhetta ja tapoja toimia keskenään. Kuullut asiat sekoittuivat omiin muistoihin ja jalostuivat tarinoiksi tietokoneen ruudulle.
Silvanille on tärkeää tehdä ero opettaja- ja kirjailijaidentiteettinsä välille. Opettajana hänen tehtävänsä on opettaa ja kasvattaa. Kirjailija-Heidin ei sitä tarvitse tehdä.
Kalevalamittaa kitaraisen kanssa
Jyrki Kostamon Runonlaulajan hahmo haluaa haastaa yleisöään. – Jos kuulijalla ei jossain kohdassa mene huuli pyöreäksi, en ole onnistunut siinä, mitä olen tavoitellut.
Kun luomistyö oli kiivaimmillaan, sanoituksiin tai kappaleiden rakenteisiin liittyvä idea saattoi putkahtaa mieleen kesken työpäivän.
– Taiteilijaidentiteetti kasvoi opettajuuden kylkeen luontevasti ja on varmaan lisännyt tiettyä herkkyyttä ja huomiokykyä oppilaiden kanssa toimimiseen. Itseironian olen yrittänyt muistaa silloinkin, kun olen hetkittäin tuntenut itseni suureksi taiteilijaksi, sanoo Jyrki Kostamo.
Kiteeläisen Arppen koulun luokanopettaja ja työsuojeluvaravaltuutettu julkaisi helmikuussa kansanperinnettä ja rytmimusiikkia yhdistävän Runonlaulaja-levyn, joka on osa poikkitaiteellista kokonaisuutta.
Kalevalaisesta mielenmaisemasta ammentavan albumin päähenkilö astelee Väinämöisen jalanjäljillä ja rämpyttää ihmeellistä soittopeliään, kitaraista.
Persoonaltaan Runonlaulaja on veijarimainen show- ja supliikkimies, jota voisi luonnehtia myös naistennaurattajaksi. Siksi opettaja-Kostamo haluaa tehdä selvän eron henkilökohtaisen persoonansa ja Runonlaulaja-hahmon välille.
– Kun laitan Runonlaulaja-koltun päälleni, mennään selkeästi fantasian puolelle ja vastuu siirtyy kuulijalle. Ihan kaikki Runonlaulajan jutut ja laulut eivät ehkä ole totta.
Pitkäsoittoaan Kostamo työsti kuuden vuoden ajan tunnin päivässä. Hän otti missiokseen uudenlaisen musiikkityylin luomisen: rakensi lyriikat kalevalaisen kansanperinteen hengessä ja hyödynsi säveltämisessä erilaisia genrejä.
– Jos kuulijalla ei jossain kohdassa mene huuli pyöreäksi, en ole onnistunut siinä, mitä olen tavoitellut.
Musiikkia Kostamo on harrastanut vakavasti vasta aikuisiällä. Kiinnostus kansanperinteeseen virisi nuoruudessa, jolloin hän ahmi fantasia- ja tieteiskirjallisuutta.
Erityisen lähellä Kostamon sydäntä ovat Kalevalan tarinat.
– Niissä jätetään aika paljon asioita lukijan hoksattavaksi. ”Salakielen” selvittäminen on palkitsevaa.
Omia tekstejä työstäessään Kostamo on välttänyt taustatyön tekemistä, jotta tieto ei kahlitsisi mielikuvitusta.
Koulussa kansanperinteitä voisi käsitellä enemmänkin.
Koulussa kansanperinteitä voisi Kostamon mielestä käsitellä enemmänkin. Itse hän on tykästynyt sananlaskuihin, joiden avulla voi parhaimmillaan ohjata oppilaita ylisukupolvisen viisauden äärelle.
– Monet sananlaskuista ovat humoristisia. Vielä hauskemmiksi ne muuttuvat, kun alku- ja loppuosia sopivasti vaihtelee: Vaihtelu virkistää, sanoi kissa, kun akalla pöytää pyyhki.
Myös kalevalaiset seikkailut kiinnostaisivat lapsia, mutta runomitta on raskasta luettavaa. Siksi tarvittaisiin lisää Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalan kaltaisia helposti lähestyttäviä kulttuurituotteita.
Jyrki Kostamo ajattelee, että hän pystyy opettaja-taiteilijana vaalimaan ja toisaalta myös uudentamaan suomalaista kulttuuriperintöä. Valmiudet siihen ovat hyvät, sillä 1980-luvun opettajankoulutuksessa taito- ja taideaineilla oli suuri painoarvo.
Opettajan työssä ja taiteen tekemisessä Kostamo näkee paljon samaa. Esiintymisvarmuus ja kyky vuorovaikutukseen yleisön kanssa kehittyy, kun viettää aikaa luokan edessä.
– Yhteistä on myös se, että pitää olla jotain tärkeää sanottavaa. Jos ei itse näe arvoa omilla jutuillaan, eivät ne innosta ketään muutakaan.
Kotkan Ruusu elää näyttämöllä
Tarja Rantaruikalle Kairo-ravintola on tuttu vuosikymmenten ajalta, sillä hänen isänsä maalasi Kotkan Ruusun ravintolan seinälle.
Itse kirjoitetun tekstin herääminen eloon näyttämöllä on huikea kokemus.
Näin sanoo luokanopettaja Tarja Rantaruikka, joka kirjoitti yhdessä teatterinjohtaja Miko Jaakkolan kanssa Kotkan kaupunginteatterille musikaalin Kotkan Ruusu.
Musiikkinäytelmä kertoo kampaaja Rosa Mäkisen tarinan. Mäkisen kampaamoliike sijaitsi Kotkan Kairo-ravintolan viereisessä Tukkukaupan talossa vuosina 1942–1960.
Viipurista muuttanut kielitaitoinen Mäkinen palveli läheiseen Kantasatamaan tulleita merimiehiä liikkeessään.
Rantaruikka arvelee, että monet tarinat Rosa Mäkisestä ovat liioiteltuja, sillä erilainen ja näyttävä kampaaja oli helppo juorujen kohde. Kaunis Rosa eli Kotkan Ruusu on ikuistettu Kairo-ravintolan seinälle. Teoksen on maalannut Rantaruikan kaupunginteatterissa lavastajana työskennellyt isä Tauno Rantaruikka.
Teatterimaailmassa kasvanut Tarja Rantaruikka esiintyi jo alakouluikäisenä musikaaleissa ja lauloi yksin lavalla.
– Teatteri on kiehtova maailma, mutta näyttelijän työ hankaline työaikoineen on raskas. Hain kolme kertaa Ateneumiin lavastajalinjalle ja pääsinkin ihan loppusuoralle, mutta sitten sijaisena työskennellessäni ihastuin opettajan ammattiin.
Joensuun opettajankoulutuslaitoksella erikoistumisaineiksi valikoituivat luonnollisesti musiikki ja liikunta. Rantaruikka on ollut tekemässä Musiikin mestarit 5–6 -oppikirjaa alakoululaisille.
Nyt Rantaruikka on oman Aittakorven koulunsa juhlavastaava, joka harjoituttaa ja säestää koulun juhlien musiikkiesitykset sekä kirjoittaa näytelmiä.
Ensimmäinen mittava projekti oli 90-luvulla 48 lapsen kanssa toteutettu Outolintu-musikaali. Sitä esitettiin muun muassa Lasten meripäivillä ja Lasten kulttuuriviikoilla.
Näytelmien ohjaajana Rantaruikka tekee työtä kaikenlaisten lasten kanssa. Kerrankin hän kirjoitti joulujuhlanäytelmän, jossa jokaisella luokan 32 oppilaalla oli vuorosanoja. Isotkin produktiot oppilaiden kanssa on helppo toteuttaa, koska tietää, mitä on tehtävä ja mistä aloittaa.
– On palkitsevaa nähdä, miten ujokin lapsi muuttuu näyttämöllä. Lapset ovat selvästi onnellisia esiintyessään ja muistavat yhteiset produktiot vuosienkin päästä.
Rantaruikka on kannustanut lahjakkaita oppilaita jatkamaan Nuorisoteatterissa, ja osa bändeissä mukana olleista on päätynyt ammattimuusikoiksi. Lavastaminen taas on itselle mieleistä, ja Rantaruikka haluaa luoda lavasteilla, valoilla ja äänillä kokonaisvaltaisia elämyksiä ja tunnelmia.
– Olisipa enemmän resursseja toteuttaa erilaisia projekteja. Onneksi koulussamme on kuoro, johon pääsevät kaikki halukkaat kakkosluokkalaisista alkaen.
Opettajan ja taiteilijan identiteetit kulkevat rinta rinnan.
Rantaruikan mukaan hänen omassa persoonassaan opettajan ja taiteilijan identiteetit kulkevat rinta rinnan ja tukevat toisiaan. Kotkassa identiteettien yhdistäminen on silläkin tavalla helppoa, että kaupunki on profiloitunut musiikkiteatteriin.
Jos Rantaruikka voisi keskittyä elämässään ihan mihin hyvänsä, hän haluaisi kirjoittaa musiikkinäytelmiä. Romaaniinkin olisi idea, mutta sen työstäminen hektisen opettajan työn ohessa on vaikeaa.
– Opettajana olen voinut teatterin parissa syventää osaamistani. Olen myös päässyt intohimoni parissa rikastuttamaan koko kouluyhteisöä.