”Nuorena saatoin lukea kokeeseen tuntitolkulla ja saada viitosen. Koulukaverit kertasivat koeasiat television mainoskatkolla ja nappasivat kiitettäviä. Oli lannistavaa huomata, etten opi, vaikka yritän. Tunsin olevani tyhmä.
Lapsuudenperheessäni oli alkoholismia, väkivaltaa, häpäisyä ja jatkuvaa pelkoa. Häpesin kotitaustaani ja kipuiluani niin paljon, että pyrin kaikin tavoin salaamaan ne opettajilta.
Peruskoulun päättötodistukseni oli niin huono, etteivät ovet auenneet yhteishaussa. Tunsin, etten ole tervetullut mihinkään. Opettajaksi opiskellut siskoni kuitenkin kannusti hakemaan aikuislukioon. Siellä ei katsottu todistusta.
Lukion viimeisillä matematiikan kursseilla huomasin ensimmäisen kerran, että pysyn kärryillä ilman pinnistelyä. Opettaja Auli Pihalalla oli rauhallinen tyyli ja lämmin, empaattinen katse. Hän osasi luoda niin hyväksyvän ja arvostavan tunne- ilmaston, että minulla oli tunneilla levollinen mieli.
Matematiikan kokeesta tuli yhdeksän miinus. Se oli ensimmäinen onnistumiseni. Minun piti tarkistaa, että arvosana oli laitettu oikein päin.
Koulutan kasvatus– ja opetusalan henkilöstöä lasten kasvun kehityksestä ja oppimisesta.
Tiedän kokemusteni ja tutkimusten perusteella, että oppimisen ja kasvun perusta on turvallisuuden tunne.
Monet oppimisen haasteet johtuvat pohjimmiltaan sosioemotionaalisesta kuormituksesta. Turvattomassa ympäristössä elävän lapsen tai nuoren hermosto virittyy etsimään jatkuvasti merkkejä uhasta.
Stressi vaikuttaa suoraan aivojen oppimista ohjaaviin alueisiin, kuten hippokampukseen ja etuotsalohkoon, ja heikentää työmuistia sekä tarkkaavaisuutta. Ihminen, joka on koko ajan huolissaan, ei voi keskittyä tai omaksua uutta tietoa normaalisti.
Jokainen myönteinen kohtaaminen, katse, nimellä kutsuminen tai arvostava palaute vahvistaa oppilaan itsetuntoa ja lisää motivaatiota oppia.
Omalla polullani psykologista turvallisuutta ja tukea itseluottamukselle ovat tuoneet ne opettajat, jotka ovat hyväksyneet virheet ja keskeneräisyyden, kannustaneet eteenpäin.
Lukioaikaan sain matematiikan yksityisopetusta opettajani tyttäreltä. Hänelle uskalsin näyttää, että lasken vieläkin sormilla. Tavoitteenani oli päästä läpi matematiikan kirjoituksista. Kirjoitin kahta pistettä vaille eximian. Se tuntui huikealta!
Yliopistossa kiinnostuin väitöskirjan tekemisestä, mutta epäilin kykyjäni. Graduohjaajani Jyrki Reunamo kuitenkin näki sen, mitä en itse vielä nähnyt: että pystyn suoriutumaan pitkäkestoisesta prosessista.
Nykyään, kun lähes kaiken saa vaivatta, syntyy helposti mielikuva, että oppimisenkin pitäisi olla helppoa. Kun ihminen oppii, synaptiset yhteydet muodostavat aivoissa uusia rihmastoja. Se syö energiaa ja tuntuu vähän pakottavalta.
Lapsi, jolla on hyvä itsetunto, jaksaa sinnikkäämmin epämukavia tilanteita. Onnistumisen kokemukset lisäävät motivaatiota.
Koulutuksiini osallistuneet opettajat kertovat, että monet lapset ja nuoret uupuvat suureen valinnanvapauteen ja illuusioon, että jokaisesta voi tulla astronautti-rokkitähti. Osa lakkaa yrittämästä, koska rima on niin korkealla.
Lapset ja nuoret tarvitsevat kuuntelemista, mutta myös sitä, että aikuinen uskaltaa ottaa vastuunkantajan roolin ja kertoa, mihin suuntaan lähdetään.
Mistä on kyse?
Turvattomuuden aiheuttama hermostollinen ylivire ja alas painettu itseluottamus voivat torpata oppimisen, vaikka oppilas miten yrittäisi. Jouni Veijalainen tietää omasta kokemuksesta, että turvallisuuden tunne on oppimisen perusta.