Lähes joka kurssilla on kerrattava, mikä on median ja sosiaalisen median ero, kertoo äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Liisa Virtanen Kaurialan lukiosta Hämeenlinnasta.
– Kun puhutaan siitä, miten käytät mediaa, opiskelijat vastaavat aina, miten käyttävät sosiaalista mediaa.
Näiden termien sekoittuminen on Virtasen mielestä yksi syy siihen, että opiskelijoiden voi olla nykymaailmassa vaikea erottaa, mikä on faktaa ja fiktiota. Sosiaalista mediaa kun ei koske samanlainen totuudellisuuden vaatimus kuin perinteistä mediaa.
Virtanen näkee faktan ja fiktion sekoittumiselle muitakin syitä, kuten sen, että journalismi on muuttunut aiempaa tarinallisemmaksi.
Hän kertoo, että siinä missä hän ennen opetti erittelemään kaunokirjallisuutta tietyin keinoin, nyt samoja keinoja voi käyttää joissain journalistisissa teksteissä.
Kirjoittamisen dosentti Maria Lassila-Merisalo nimeää Tarinallinen journalismi -kirjassaan kolme tarinallisen journalismin sudenkuoppaa: puutteellinen lähdekritiikki, ylitulkinta ja tunteiden tuputtaminen. Toimittaja voi esimerkiksi henkilöjutuissa luottaa liikaa lähteen kertomaan, yleistää yksittäisen tarinan universaaliksi ja mässäillä tunteilla.
Silloin saatetaan lipsua faktasta fiktion puolelle.
Lassila-Merisalo viittaa kirjassaan faktalla ja fiktiolla toden ja epätoden lisäksi toiseenkin pariin: tieto- ja kaunokirjallisuuteen.
Niiden ero on lehtori Virtasen mielestä kaventunut. Kaunokirjoissa esimerkiksi käytetään tosielämän henkilöitä, ja tietokirjat ovat aiempaa tarinallisempia. Hän käsittelee opetuksessaan myös näitä asioita.
Virtanen huomauttaa, että tarinat ovat vaaroista huolimatta hyviä opetuksen välineitä.
– Jos minulta kysytään, mitä muistan äidinkielen opetuksesta omilta kouluajoilta, sieltä muistuu tarinoita, joita opettaja on kertonut jonkun kirjailijan elämästä, Virtanen kertoo.