”Viime keväänä pidin liikuntatuntia seiskaluokkalaisille Karhulan uimahallissa Kotkassa. Hyppytesti alkoi altaan syvässä päässä. Oppilaat hyppivät yksitellen, ja muut odottivat altaan reunalla.
Valvoin, ettei kukaan hypi toisen päälle ja merkitsin ylös arvosanoja hypyistä. Kaikki sujui hyvin. Yhtäkkiä huomasin, että yksi oppilaista kelluu mahallaan liikkumattomana 25 metrin altaan matalassa päässä.
Käskin muiden pysyä paikallaan. Pyysin matalassa päässä ollutta uimaria työntämään oppilaan altaan reunalle ja nostin hänet vedestä. Havaitsin heti, että nyt on tosi kyseessä. Huusin uimavalvojalle, että soita hätänumeroon.
Hätäkeskus antoi puhelimitse ohjeita, ja yhdessä uimavalvojan kanssa saimme oppilaan hengitystiet auki. Ambulanssi tuli nopeasti, ja oppilas vietiin teho-osastolle Helsinkiin.
Olin hänestä todella huolissani. Rehtori tarjoutui soittamaan huoltajille, mutta koin sen omaksi velvollisuudekseni. Pala kurkussa soitin oppilaan isälle ja selitin tilanteen. Hän suhtautui rauhallisesti ja ymmärtäväisesti.
Ihmettelimme yhdessä, miten näin voi käydä. Oppilas on taitava uimari ja sukeltaja. Jälkikäteen kävi ilmi, että oppilas oli menettänyt jostain syystä tajuntansa vedettyään henkeä pitkän sukelluksen jälkeen.
Olen ollut liikunnanopettajana 28 vuotta, eikä oppitunneilla ole tapahtunut mitään näin rajua. Jälkeenpäin mietin, onko opettajaurani tässä. Miten voisin jatkaa, jos oppilaalle kävisi huonosti?
Muutaman päivän päästä sairaalasta tuli hyviä uutisia, mikä oli todella helpottavaa. Jo viikon päästä oppilas palasi kouluun. Se tuntui uskomattomalta. Huoltajilta sain toiminnastani kiitoksia ja kehuja.
Jälkipuinnista täytyy kiittää esihenkilöitäni. Työterveys oli heti yhteydessä minuun, ja sain käydä tilannetta ja tuntemuksiani läpi ammattitaitoisen psykologin kanssa useamman kerran. Myös esihenkilöt kyselivät vointiani vähän väliä.
Kokoonnuimme uimassa olleiden oppilaiden, koulupsykologin, kriisityöntekijöiden ja esihenkilöideni kesken juttelemaan tapahtuneesta. Ihmettelin, miten oppilaiden mielestä tässä ei käynyt paljon mitään. Ehkä se osoitti, että olin aika rauhallinen heidän suuntaansa.
Tunnen ylpeyttä, että pystyin toimimaan tilanteessa järkevästi. Samalla mietin, kykenisinkö toimimaan yhtä hyvin, jos sama kävisi uudelleen.
Oppituntien turvallisuus on aina ollut ykkösasia minulle. Yritän kaikin tavoin ennakoida, ettei tunnilla kävisi mitään. Kerron oppilaille jo uimahallin ulkopuolella, mitä tehdään ja millä säännöillä hallissa toimitaan.
Uimahalli on opettajalle haastava ympäristö. Oppilaita pitää valvoa pukuhuoneessa, suihkussa, saunassa ja uimassa, ja opettajan vastuu oppilaista on jakamaton. Lisäksi pitää opettaa.
Ainahan sitä voisi olla työssään tarkempi, mutta en aidosti pysty sanomaan, mitä olisin voinut tehdä toisin viime kevään uimatunnilla.
Koulussamme otettiin tapauksesta opiksi. Tästä syksystä lähtien uimaopetus tehdään sekaryhmissä, ja opettajia on kaksi. Lisäksi saadaan erillinen valvoja oppilaille, jotka eivät osallistu uintiin.
Nyt syksyllä uimatuntien lähestyessä olen huomannut, etten pysty opettamaan uintia, ainakaan vielä. Olen käynyt paljon uimassa meressä, mutta uimahalli opetusympäristönä ahdistaa. Rehtori ymmärsi tämän hyvin ja lupasi, että asiaan löydetään ratkaisu.
Lue Opetushallituksen, Kuntaliiton, OAJ:n ja Suomen uimaopetus- ja hengenpelastusliiton laatimat ohjeet turvalliseen uimaopetukseen (päivitetty vuonna 2020).
Mistä on kyse?
Vesa Kaukiainen pelasti hukkumaisillaan olleen oppilaan koulun uimatunnilla. Tapaus muistutti häntä ensiaputaitojen tärkeydestä. Kaukiainen on liikunnanopettaja Karhulan koulussa ja lukiossa Kotkassa.