Taideaineiden opetuksen puolesta taitetaan ahkerasti peistä. Mutta mistä oikein puhutaan, kun puhutaan taideaineista? Onko taide henkisen luovuuden ja yksilöllisyyden vai taitojen ja yhteisöllisyyden tyyssija?
Tuonkaltaiset vastakkainasettelut ovat varsin ongelmallisia. Mieli voi tehdä ja aivot ajatella, mutta vailla käsiä Leonardo ei olisi ollut Leonardo eikä Picasso Picasso. Ehkä kädet eivät ole aivojen apuväline, vaan aivot käsien. Tietoinen älykkyys ja ruumiillinen toiminta ovat yhtä kaikki kuin kuuluisat koli-kon kaksi puolta. Jos toinen otetaan pois, katoaa toinenkin.
Taideaineiden opetus onkin pitkälle nimenomaan taitojen opettamista. Leonardokaan ei olisi ollut Leonardo, jos hän olisi elänyt kivikaudella. Ilman öljyvärejä ei edes hänen lahjoillaan olisi saanut Mona Lisaa aikaan. Kuuluisat käsitutkielmat taas edellyt-tivät hopeakynän ja erikoisvalmisteisen paperin käyttöä. Lahjakkuutta molemmat työt tietysti kysyivät, mutta nimenomaan lahjakkuutta käyttää hyväksi inhimillisen historian mittaan kertyneitä taitoja.
Niin sanottujen taideaineiden omimmat alueet – puhe, musiikki ja kuvallinen viestintä (kirjoitus mukaan lukien) – ovat kaikki inhi-millisiä ruumiillisia taitoja. Ne ovat osa sitä kokonaisuutta, jota antiikissa ja keskiajalla kuvattiin yhdellä sanalla ars.
Ennen uutta aikaa taitoa ja taidetta ei siis irrotettu toisistaan. Nykyään taito ja taide näyttäytyvät kuitenkin usein suoranaisiksi toistensa vastakohdiksi. Tilannetta voi havain-nollistaa tarkastelemalla suomen sanaa taideteollisuus.
Suomen kielen perussanakirjan mukaan sana tarkoittaa "taiteellisten käyttö- ja koriste-esineiden teollista valmistamista". Taide ja teollisuus liukuivat 1800- ja 1900-luvuilla kauas toisistaan. Taide edusti herkkyyttä, tunteikkuutta ja yksilöllisyyttä, teollisuus taas voimakkuutta, asiallisuutta ja massoittaisuutta.
Viitisensataa vuotta sitten taide ja teollisuus eivät kuitenkaan olleet vastakohtia. Silloisissa italian, ranskan, englannin tai saksan kielissä niitä vastanneet sanat merkitsivät pikem-minkin miltei samoja asioita. Latinan sanasta ars juontuneet ilmaukset viittasivat tuolloin mihin tahansa taitoon. Kun artisti ilmaantui 1500-luvun puheenparteen, sillä tarkoitettiin ylipäätään jollakin alalla taitavaa henkilöä, oli tämän taito sitten runonsepitys-, lääkintä- tai vaikkapa ongintataitoa. Teollisuus – jonka kantana oli latinan industria – merkitsi puolestaan noihin aikoihin toimeliaisuutta ja uutteruutta, mutta myös taitoa ja kätevyyttä.
Vielä 1700-luvulla meille tuttu jako taitoon ja taiteisiin oli tuntematon. Esimerkiksi valistusfilosofit David Hume ja Denis Diderot korostivat ajattelun ja käden taitojen läheistä yhteyttä toisiinsa. Diderot'n toimittamassa Ensyklopediassa teoreettinen tieto ja käden taidot liitettiin läheisesti toisiinsa ja niitä tarkasteltiin yhtä arvokkaina. Diderot itse valmistautuikin Ensyklopedian toimitustyöhön tutustumalla "Pariisin ja koko kuningaskunnan kyvykkäimpiin käsityöläisiin", vierailemalla "heidän työpajoissaan, haastattelemalla heitä, kirjoittamalla muistiin heidän saneluaan, kehittelemällä heidän ajatuksiaan".
Meille tuttu jako käsityötaitoihin ja taiteeseen vakiintui vasta 1800-luvulla. Tässä ei ole tilaa pureutua muutoksen syihin, mutta sen seuraukset ovat olleet varsin ongelmallisia. Eikö taiteeksi nähdyssä ihmistoiminnassa ole väistämättä läsnä myös tiettyjen sääntöjen tuntemus? Ja eikö taidon alueella esiinny myös luovuuden aineksia? Eikö modernille maail-malle jos mille ole ollut ominaista juuri tavaton innovatiivisuus esimerkiksi juuri teollisessa toiminnassa?
Saattaisikin olla aiheellista pohtia, olisiko sekä taiteen että taidon kattanut käsite ars sittenkin parempi kuvaamaan inhimillistä kulttuurista toimintaa kuin nykyiset taide ja taito. Jos lähtökäsitteenä olisi ars, voitaisiin tutkia ja opettaa sekä taiteen taitoulottu-vuuksia että taidon sisältämää inhimillistä luovuutta. Taideaineiden sijaan voitaisiin tällöin puhua laajassa mielessä taitoaineista.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori.
