Teollisuuspaikkakunnat tunnetaan tehtaistaan ja patruunoistaan. Mäntän keskustaa hallitseva teollisuuslaitos on viime aikoina ollut monien rakennemuutosten paineissa. Suhdanteet ovat riepotelleet, omistajat ja nimet vaihtuneet.

1950-luvulla, kun poljin koulutietäni tehtaan ohi, se oli yksinkertaisesti yhtiö, joka antoi toimeentulon useimmille pienen kauppalan asukkaista. Tien toisella puolella oli perustajapatruuna G. A. Serlachiuksen monumentti. Koulutytölle hän oli yhtä etäinen kuin antiikin jumalat.

Teoksessa Vihreän kullan kirous. G. A. Serlachiuksen elämä ja afäärit Teemu Keskisarja puhaltaa kiviseen kuvaan hengen, sijoittaa sen aikakauden kuohuihin eikä sorru hymistelyyn, vaikka tutkimustyön on rahoittanut suoraan alenevassa (patruuna)polvessa olevan Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Elämäkertaan uppoutuu kuin jännityskertomukseen.

Jälkimaailman suomalaiseksi self-made man -legendaksi kutsuman miehen tarina alkaa Ilomantsista, jossa Gustav Adolf syntyi 1830. Pernajasta kotoisin olevat esi-isät olivat aikanaan latinalaistaneet kotitilansa Särkilahden nimen Serlachiukseksi.

Isä toimi nimismiehenä, elämä oli onnellista, ja vaikka kotikieli oli ruotsi, poika oppi ympäristön ja kotiopettajana toimineen lukkarin ansiosta auttavasti myös suomea. Opinnot jatkuivat Kuopion yläalkeiskoulussa, josta hän 16-vuotiaana erosi. Syyksi vanhaan oppilasluetteloon on merkitty varattomuus.

Isän kuolema, kun G. A. oli 12-vuotias, nimittäin mullisti muutaman vuoden kuluessa perheen asiat. Nimismiehen kaikki puuhat alkoivat paljastua, ja velkojat ryhtyivät perimään saataviaan. Pari vuotta kestäneiden oikeudenkäyntien jälkeen kuolinpesä julistettiin konkurssiin.

Epävarmuus ja sosiaalinen häpeä varjostivat elämää. Varakkaiden sukulaisten ansiosta perhe ei joutunut suoranaisesti kerjuulle, ja säätyläisyys merkitsi joka tapauksessa myös suhteita.

Masentavat muistot palasivat G. A. Serlachiuksen mieleen vielä silloinkin, kun ne oli kuitattu omalla liikemiesuralla. Samalla hän puhui myös hieman ylpeänä siitä, että oli luovuudellaan ja tahdonvoimallaan päässyt eteenpäin, ja muisteli isänsä sanoneen, että maailmassa saattoi pärjätä ilman tutkintoja ja turhanpäiväistä opiskelua, Keskisarja kirjoittaa.

Velkakierre tuli tutuksi

Apteekkarin oppipoikana aloittanut Serlachius yleni onnekkaiden sattumien kautta varsin pian apteekkariksi myöhemmän elämänsä kannalta parhaalle mahdolliselle paikkakunnalle, teollistuvalle Tampereelle. Säästöjä hänellä ei ollut, mutta suhteita ja keinoja. ”Ostaessaan tiensä provisorista apteekkariksi Serlachius lankesi lainaamisen syntiin, mikä enteili hänen teollisia uhkayrityksiään”, Keskisarja toteaa.

Apteekin pito ei luovalle miehelle riittänyt. ”Serlachius osti, myi ja välitti mitä hyvänsä kuin yhden miehen kauppahuone”. Afäärejä riitti olutpanimosta munantuotantoon sekä sienien ja marjojen vientikauppaan. Hän innostui jopa daguerrotypiasta, ja hänen arvellaan ottaneen 1863 ensimmäiset Tampereen kaupungista säilyneet valokuvat.

Tuloksena oli enemmän velkoja kuin saatavia, ja 37-vuotiaana mies oli omien sanojensa mukaan hukkumassa ”hulluntöiden ja tappioiden” pyörteeseen.

Näki metsän puilta

Oli aika myydä apteekki ja varustaa purjevene Pegasus kohti Mäntänkoskea. Miehistö oli ainutlaatuinen, viisi kuusi katovuosien aikaan kerjäläisinä Tampereelle kulkeutunutta pohjalaista kirvesmiestä.

Serlachius vertasi itseään koskikaraan: ”Me molemmat olemme rakastuneet koskiin ja saamme niistä elantomme”, ja määritteli tapansa toimia puutteellisella suomen kielellään: ”Minun on ollu aina tapana että päätöksen perästä oitis panna päätös totuuteksi”.

Näin hän teki myös silloin, kun Turussa liikeasioita hoidellessaan tapasi Samppalinnan ravintolassa kaksi nuorta taitelijanalkua, Emil Wikströmin ja vasta 18-vuotiaan Axel Gallénin. Ilta oli taidehistorian kannalta kauaskantoinen.

Serlachiuksen elämäkerta sopisi yrittäjyyden oppikirjaksi. Hän oli valmis kokeilemaan uusia asioita. Hän eli ajan hermolla. Sanomalehtien ja kirjallisuuden massapainosten lisääntyessä paperin tarve kasvoi. Kun lumppu paperin ainoana raaka-aineena oli loppumassa, hän uskoi saksalaisten havaintoon puun soveltuvuudesta paperin valmistukseen ja lähti sinne, missä raaka-aine oli lähellä.

Valmiin tuotteen kuljettamiseksi eteenpäin hän oli puuhakas, olipa kyse rautatiestä, sisävesiliikenteestä tai talvimerenkulusta Euroopan suuriin satamiin.

Antelias mutta vaativa

Serlachius oli täynnä ristiriitaisuuksia. Häikäilemättä hän valtasi maita ja metsiä tehtaalleen mutta piti ilmeisen hyvää huolta työntekijöistään. Äidinkielestään huolimatta hän oli kiihkeä fennomaani.

Mesenaattina hän oli antelias mutta kriittinen. Gallénin hänestä maalaama muotokuva joten kuten menetteli, mutta riita repesi vaimon ”yleisesti aivan liian epäonnistuneen” muotokuvan ja taiteilijan jatkuvien rahanpyyntöjen vuoksi.

Valtionpalkinnon 1890 voittaneen Wikströmin Tukinuittaja-maalauksen malleiksi patruuna riisutti työntekijöitään alastomiksi. Hänen arvovallastaan kertoo se, ettei asialle juuri naureskeltu eikä sitä ihmeemmin moralisoitu.

Nykytermein ilmaistuna Serlachius oli uhkapeluri ja kuumakalle, joka sätti molemmilla kotimaisilla niitäkin, joista olisi ollut hänelle hyötyä. ”Vihollisia kertyi leegio, sekä todellisia että kuviteltuja. Virkeimpinä vuosinaan hän kahakoi kymmenellä rintamalla. Hän pärskyi kuin koski ja pihisi pitkää vihaa kuin sellukattila”, Keskisarja kuvailee.

Teemu Keskisarja sai ansiokkaasta teoksestaan valtion tiedonjulkistamispalkinnon pari viikkoa sitten. Historian ystäväin liitto valitsi kirjan vuoden 2010 historiateokseksi.

Tuula Stenberg