Jukka Laajarinteen Leikkiminen kielletty on nopealukuinen kirja täynnä provosoivia kärjistyksiä. Se käyttää reipasta ja taitavaa kieltä lapsenmurhaajien valtakunnasta, ”huostoloista”, tyhmistämisen mekanismeista, aikuisen diktatorisesta vallankäytöstä, ruumisvihamielisyydestä ja tiedon ylikorostamisesta. Teos pitää sisällään tuoreita ja raikkaita kysymyksenasetteluita ja hyvää filosofista pohdintaa. Kysymysmerkit iskevät totunnaisiin kasvatustapoihimme.

Laajarinteen mukaan esimerkiksi vanhat kuri- ja kontrollitavoitteemme on salakavalasti ujutettu itsearviointiin. Sitouttaminen yhteiseen kontrolliin ja ylhäältä jaettuihin arvoihin aloitetaan jo varhain erilaisilla kehityskeskusteluilla ja itsearviointilomakkeilla. Ulkoista kuria vastaan on helpompi kapinoida kuin omaa manipuloitua itseä vastaan.

Kirjoittajan lähtökohtana on lapsi, se miten ymmärrämme lapsuuden ja yksilön ainutlaatuisuuden. Lapsuus on ymmärretty olennaisesti aikuisuudesta poikkeavaksi. Keskeinen osa lapsen minuutta on lapsellisuus. Laitosympäristöt laitostavat ja tuottavat alamaisia. Jukka Laajarinne kritisoi leikin alueen kaventumista.

Kirjan nimen perusteella voisi olettaa kirjassa olevan enemmänkin asiaa itse leikeistä ja leikin ratkaisevasta merkityksestä lapsen kehitykselle. Sen sijaan kirjassa on iso rooli sosiaalihuoltoon ja lastensuojeluun liittyvillä esimerkeillä. Niiden kautta kuvataan, miten vaikeata koneistolle on sekä ainutlaatuisuuden että lapsen maailman erilaisuuden ymmärtäminen. Painotus on näin ollen perusteltu, ja onneksi leikistä sinänsä on muutenkin saatavilla paljon tuoretta tutkimusta ja kirjallisuutta.

Laajarinteen lapsikäsityksessä on kehityspsykologista ja filosofista viisautta. Hän kritisoi järjestelmäajattelua ja palaa rousseaulaisiin lähtökohtiin. Kasvatammeko järjestelmään mukautujia ja kuuliaisia kansalaisia kontrollia, sopeutumista ja alistumista korostamalla?

Kasvatusta vai pakottamista

Laajarinteen kysymys kuuluu: Haluammeko pitää maailman nykyisellään, ihmisiä välineellistävänä, ympäristön tuhoavana ja vaihtoehdottomana? Tahdommeko pulpettisulkeistaa ja hiljentää lapsemme kuoliaiksi? Vai tahdommeko enemmän vapautta, leikkisyyttä, kyseenalaistamista ja itseisarvoista yhdessäoloa? Lapsissa on vapaus ja heissä on elämä. Kasvatus on liikaa lasten ja nuorten yksipuolista rauhaanpakottamista.

Laajarinne ehdottaa kasvatusresurssien lisäämiseksi ryhmäkokojen radikaalia pienentämistä ja sitä, että vanhemmat luopuisivat suuresta osasta turhuutta. Koulujen oppisisältöjen ei tulisi hänen mukaansa olla opetusministeriön eikä Elinkeinoelämän keskusliiton suunnittelemia. Sisältöjen tulisi olla lasten tarpeiden mukaisia ja lasten tai nuorten ja heitä auttavien aikuisten yhdessä laatimia. Nykyiset opetussuunnitelman perusteet ja niiden pohjalta laaditut opetussuunnitelmat voi Laajarinteen mukaan suurelta osin pistää silppuriin.

Kirjan erityinen arvo on siinä, että se asettaa kysymysmerkit riittävän syvälle ja herättelee tietoisuutta kasvatustoimintamme taustamotiiveista ja todellisista tavoitteista.

Jarno Paalasmaa