Päätoimittaja Hannu Laaksola esitti, että nykyinen katsomusopetus tulee liian kalliiksi. Korjaukseksi tilanteeseen Laaksola esittää katsomusaineryhmien muodostamiselle 10–15 opiskelijan minimirajaa nykyisen kolmen sijasta. Tästä seuraisi, että olennaisesti nykyistä useammat uskonnottomat ja toisuskoiset joutuisivat opiskelemaan omana uskontonaan evankelis-luterilaista uskontoa.

Niin sanottujen pienten katsomusaineiden kustannukset muodostavat vain yhden promillen perusopetuksen budjetista. Halvalla myydään oppilaiden ja heidän vanhempiensa ihmisoikeudet, jos tällaiseen järjestelyyn ryhdytään säästösyistä.

On puhuttu paljon myös mahdollisuudesta, että nykyinen oman katsomuksen mukainen opetus korvattaisiin kaikille yhteisellä uskontotiedolla. Tämäkin on ihmisoikeuksien kannalta ongelmallista, minkä osoittavat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vuonna 2007 antamat langettavat päätökset Norjan ja Turkin valtioille kaikille yhteisestä ja vain näennäisesti neutraalista uskonto-oppiaineesta tehtyihin valituksiin.

Aidosti neutraalissa uskontotiedossa on myös ongelmia. Eritoten alakoulussa katsomusopetuksen on oltava kasvatuksellista ja linjassa valtioneuvoston koululaitokselle määrittämien arvojen kanssa. Koulun pitää opettaa, että kaikilla ihmisillä on yhtäläiset oikeudet etniseen taustaan, elämänkatsomukseen, sukupuoliseen suuntautumiseen tai muuhun tällaiseen erotukseen katsomatta, että naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia ja että elämää ja luontoa on kunnioitettava jne.

Pelkästään uskonnollisia katsomuksia vertailevan näkökulman on vaikea tuoda selkeästi esiin tällaisia asioita, varsinkin pienemmille oppilaille. Pahimmassa tapauksessa päädytään vain luettelemaan erilaisia kantoja, jotka poikkeavat voimakkaastikin tällaisesta arvoperustasta.

Uskonnottomille uskontotiedon puolestapuhujille huomauttaisin, ettei uskontotieto ainakaan parantaisi uskonnottomien lasten ja nuorten asemaa koulussa. Uskontotiedon myötä nimittäin kaikista katsomuksellisista, siis muun muassa moraalia, tiedon ja arvottamisen sekä yksilön ja yhteisön suhdetta koskevista kysymyksistä, tulisi lähes määritelmänomaisesti uskonnollisia kysymyksiä.

Nykytilanteessakin on toki omat epäkohtansa. Voidaan esimerkiksi kysyä, miksi evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluva 16-vuotias, joka on jo rikosoikeudellisesti vastuunalainen ja äänioikeutettu kirkollisvaaleissa, ei saa vapaasti valita katsomusainettaan eroamatta kirkosta, mikä taas on vanhempien suostumuksen varassa?

Myös pienten katsomusaineiden opetusjärjestelyissä olisi paljon parantamisen varaa, sillä vaikka 15 prosenttia suomalaisista ei ole minkään uskontokunnan jäseniä, vain 3 prosenttia koululaisista osallistuu elämänkatsomustiedon opetukseen. Siellä missä elämänkatsomustiedon opetusjärjestelyt ovat tasavertaisia valtauskonnon opetuksen kanssa, ja jossa on päteviä et-opettajia, tuollaista eroa ei ole.

UKRI PULLIAINEN

Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat, Feto ry