Ajattelun aineksia empaattisilla elokuvilla

Dokumenttielokuvien festivaalissa Docpointissa vieraillut ranskalainen ohjaaja Nicolas Philibert on hämmentävän suomalaisen oloinen. Vaikka hänet pukisi toppapusakan sijasta smokkiin, hänen vaalea tukkansa sojottaisi sekaisin ja olemuksensa viestisi vaatimattomuutta.

Euroopassa tunnettu ja arvostettu Philibert on ohjannut tähän mennessä 25 dokumenttielokuvaa. Monet niistä ovat yltäneet palkinnoille ja kiertäneet ulkomaidenkin valkokankailla. Suomessa on teatterilevityksessä esitetty maalaiskoulusta kertova Nytpä tahdon olla mä, alkuperäisnimeltään Etre et Avoir (2002).

Philibert kertoo tutkivansa kieltä ja kommunikaatiota. Niihinhän ihmisten vuorovaikutus perustuu.

– Teen kysymyksiä mutta en esitä niihin valmiita vastauksia. Tallennan todellisuutta. Katsojat tehkööt siitä omat päätelmänsä.

Philibert ilmoittaa olevansa kaikkea muuta kuin Michael Mooren kaltainen totuudentorvi. Hän sanoutuu irti myös cinéma vérité -tyylilajista ja maistelee puoliääneen koko käsitettä: Kenen totuus?

– Kunnioitan yleisöä. Katsojat ajatelkoot itse. Minä lähestyn yleisöä nöyränä.

Docpointissa oli mahdollisuus nähdä viisi Philibertin koskettavaa dokumenttielokuvaa. Yksi kuvasi mielisairaalan potilaita valmistelemassa näytelmäesitystä, yksi kyläkoulua, yksi viittomakielen opetusta ja merkitystä kuuroille ihmisille. Päästiin myös kurkistamaan Louvren taidevarastoihin ja eläinmuseon uudistukseen.

Rauhallisuus ja lämmin myötäeläminen leimaavat Philibertin elokuvia. Nykyisin hän itse myös leikkaa elokuvansa ja kuvaa niistä suuren osan. Hänellä on harvoin varsinaista käsikirjoitusta, vaan elokuva rakentuu kuvauksissa päivä päivältä.

Kuinka ohjaaja sitten löytää elokuviinsa niin sympaattisia ja aitoja hahmoja? Hehän eivät ole näyttelijöitä.

Philibert vastaa, että esimerkiksi kouluelokuvaansa varten hän kävi noin sadassa koulussa ja tapasi suuren määrän luokanopettajia. Ihastuttavien naisten joukosta valikoitui kuitenkin vanhempi parrakas miesopettaja, koska ”hänessä oli jotain salaperäistä”. Elokuvan nähnyt tietää, että hänellä on oppilaisiinsa sekä sydämellinen ja kannustava että napakka ote. Kiistat selvitetään sovittelemalla osapuolten kesken.

Noin tusinan 4–12-vuotiaan lapsen yhdysluokkaa sujuvasti ohjaileva opettaja ottaa jokaisen lapsen persoonan huomioon. Suhde heidän vanhempiinsa on läheinen ja rakentava. Yhdessä aikuiset pyrkivät luotsaamaan oppilaat yläkouluun, johon käydään etukäteen tutustumassa. Aivan mainio on kohtaus, jossa koko perhe setää myöten ohjaa poikaa, jotta tämä oppisi käsittelemään kertolaskuja yhtä etevästi kuin tilan suurta traktoria.

Kohderyhmittely teatterien trendi

Vapaaherrojen ja -rouvien runsaus aiheuttaa kuntien sosiaalitoimelle harmaita hiuksia. Viihde- ja kulttuuripuolella runsaus onkin elämän suola. Katsotaan vaikkapa teatterien ohjelmistoja. Yhä useamman näytelmän henkilöhahmot edustavat varttuneempia ikäluokkia ja teemat kertovat eläkeläisille läheisistä asioista.

Esimerkiksi Helsingin kaupunginteatteri luottaa Kvartetin hurmaan ja tuottaa lisää seniorikansalaisten elämästä kertovia viimeisiä valsseja tai vanhoja pitsejä. Tampereen teatterissa pamahtaa Eläkepommi, poltetaan Viimeinen sikari ja nojataan Roineen sisarusten, Heikki Kinnusen ja Tuija Vuolteen lavasäteilyyn.

Toinen teatterien takuuyleisö ovat koululaiset. Pikainen selailu maan kaupunginteatterien verkkosivuille osoittaa, että teatterikasvatus on vakiintunut osaksi toimintaa. Jotakin lapset tai nuoret erityisesti nappaavaa on ohjelmistossa. Ja mikä mielenkiintoisinta, se on usein kotimaista alkuperää kuten Risto Räppääjä tai Koirien Kalevala.

Kohderyhmittely tavoittelee tietenkin suurta kassaa ja loppuunmyytyjä esityksiä. Teattereille pääsylipputulot ovat välttämättömiä. Julkinen rahoitus turvaa muutaman suuren päänäyttämön ja täyskunnallisten teatterien perustoiminnan, mutta pienillä ryhmä- ja tanssiteattereilla julkinen tuki kattaa vain noin puolet taloudesta.

Jos teatterissa on energiaa tuottaa myyntimenestysten rinnalle myös ajankohtaisia ilmiöitä ravistelevia näytelmiä, kaikki hyvin. Aikanaan juuri toisin tekemisen tarve synnytti meille elinvoimaisia ryhmäteattereita.