Koulu on sivistyslaitos, jonne yksityiselämän penkominen ei kuulu. Seksuaalisuus on kaunista eikä sitä tarvitse revitellä. Opettajan ei ole syytä toitottaa seksuaalista suuntautumistaan eikä tuputtaa seksuaalisuutta, eivätkä opettajien vetämät tunnustusringit ole tarpeen.

Mielipiteet on poimittu Opettaja-lehden moninaisuutta käsittelevän artikkelin kirvoittamista nettikeskusteluista. Kirjoittajien valitsemat verbit kertovat paljon: penkoa, revitellä, toitottaa, tuputtaa ja tunnustaa. Ne kertovat vaikeudesta hahmottaa avoimuutta ja siitä, että on kosketettu jotain, jossa näpit meinaavat palaa – on törmätty tabuun.

Opettaja-lehden tekemän selvityksen tuhannesta vastaajasta reilut kymmenen prosenttia oli sitä mieltä, että opettajien ja oppilaiden seksuaalinen suuntautuminen on koulussa ehdottomasti tabu. 60 prosentin mielestä aihe on tabu, mutta vapautumista on viime vuosina hieman tapahtunut.

Tabu on asia, josta vaietaan, koska sen puheeksi ottaminen saa aikaan sisäistä sekasortoa ja väkevän kirjon toisiaan vastaan räiskähteleviä tunteita ja mielipiteitä. Tabu raukeaa, kun asian ympäriltä ravistellaan pois salaperäisyyden verho. Seksuaalisuuden tabu purkautuu, kun ei-heteroudesta tehdään arkinen asia. Silloin seksuaalinen suuntautuminen voidaan ottaa luontevasti puheeksi silloin, kun tilanne on sopiva ja jos siltä tuntuu – eikä tarvitse revitellä, tunnustaa tai tuputtaa.

Luontevasti omanlainen

Aiheen ympärillä vellovassa keskustelussa monen tuntuu olevan vaikea tehdä eroa pitää ja saa -sanojen välillä. Se, että opettaja saa kertoa seksuaalisesta suuntautumisestaan, ei tarkoita sitä, että hänen pitää se tehdä.

Luonteva avoimuus koulumaailmassa on jotakin muuta kuin revittelyä. Mitä – sitä kysyimme Opettaja-lehden lukijoilta gallupilla.

Vastaajien mielestä luontevaa avoimuutta koulussa on se, mikä kunkin persoonallisuuteen sopii. Toinen on suorasanaisempi, toinen pidättyväisempi, ja jokaista pitäisi tukea hänen omassa valinnassaan. ”Luonteva avoimuus vaatii myös tilan ja luvan olla olematta avoin ja tulla silti hyväksytyksi osaksi työyhteisöä.”

Luontevaa on sellainen käytös, jonka jokainen saa valita itse. Yleispäteviä ohjeita ei voi, ei pidä eikä tarvitse antaa.

”Mielestäni opettajan itsetuntemukseen kuuluu rehellinen itsetutkiskelu ja sen myötä tuleva luonteva ja vastuullinen suhtautuminen sekä omaan että oppilaiden yksityiselämään. Pidän itseäni tarpeeksi kypsänä ja pätevänä päättämään, minkä verran on turvallista kertoa ja missä menevät rajat. Jos saisin ulkoapäin ohjeet siitä, millä tavalla voin tehdä työtäni ja antaa omasta persoonastani, kokisin itseni liian kahlituksi tekemään tätä työtä – varsinkin, jos ohjeet olisivat kovin erilaiset kuin oma suhtautumiseni”, eräs vastaaja pohtii.

Koulu ilman tabuja?

Kysyimme, mitä muita tabuja koulussa on. Vastauksissa toistuivat poliittinen ja uskonnollinen kanta, kotiongelmat sekä sairaudet, erityisesti mielenterveyden ongelmat.

Entä voisiko olla koulua ilman tabuja?

Vastaajien mielestä olisi hienoa, jos kaikki asiat voitaisiin puhua poikki ja pinoon. Tabut ovat luontevan olemisen tiellä. Jos kaikista aiheista olisi lupa puhua, ei tarvitsisi koskaan pelätä sanomisiaan ja tekemisiään. Vaikeneminen ei ole koskaan hyvä asia. ”Kuka määrittää sen, mistä pitää vaieta? Kenen elämisen malli jää silloin käsittelemättä? Millaisen kuvan lapsi rakentaa itsestään, jos hän on jotain, josta ei edes puhuta?”

Toisaalta kannattaa syvällisesti miettiä, missä vaiheessa lapset ja nuoret ovat tarpeeksi kypsiä pohtimaan erilaisia asioita, sillä muuten opettajalla on valta tuputtaa omia valmiita mielipiteitään.

Tabuja on hyvä purkaa, mutta kouluun ilman tabuja vastaajat eivät usko. ”Tabuja tulee aina olemaan. Yhdestä kun päästään niin toinen tulee.” Erään vastaajan mielestä kyseessä on sosiaalipsykologinen ilmiö, joka turvaa ryhmän koheesion ja tavoitehakuisuuden.

Toiset vastaajat tarkastelevat yksityiselämästä vaikenemista tukahduttamisen, toiset intimiteetin säilyttämisen näkökulmasta.

”On tärkeää, että myös koulussa jotkut asiat pidetään intiimeinä. Kyllä tabuja saa olla, koska täydellisellä avoimuudella (lue: kaikki asiat samanarvoisia) myös loukattaisiin ihmisiä. Onhan perheenkin sisällä perheenjäsenillä yksityinen elämä. Onkohan terveystiedon laaja seksipaketti vai media vai mikä arkipäiväistänyt seksiasiat niin, että jotkut oppilaat puhuvat yksityisistä asioistaan kuin kaurapuurosta. Sääli, pieni salaperäisyys ja romantiikka kun ovat mielestäni ne tärkeimmät asiat seksivalistuksessa.”

Stigma on tiukassa

Kyselyyn vastanneet homo- ja lesbo-opettajat pitivät Opettaja-lehden juttua hyvänä avauksena keskustelulle. Heidän mielestään suvaitsevuus on lisääntynyt, eivätkä oppilaat joudu kärsimään syrjintää seksuaalisen suuntautumisen takia niin paljon kuin ennen. Asiasta puhutaan terveystiedossa, ja julkisuudessa esiintyy yhä enemmän seksuaalivähemmistöön kuuluvia. Muutenkin moninaisuus yhteiskunnassa on lisääntynyt esimerkiksi uskonnollisten vähemmistöjen ja maahanmuuttajien kautta.

”Oman kokemukseni perusteella lukio-ikäisille ei tuota vaikeuksia hyväksyä opettajan homoutta. Peruskouluiässä, kun oppilaan maailma on muutenkin myllerryksessä, asia on hankalampi. Käsitykseni mukaan osa oppilaistani tietää minusta tämän asian, osa ei. Olen kokenut niin, että kun suhde oppilaaseen on kunnossa, hän pystyy tämänkin asian hyväksymään tai sietämään. En ole moneen vuoteen saanut oppilailta ikävää palautetta asian tiimoilta tai kuullut ikävää selän takana puhumista.”

Vaikka ilmapiiri on vapautunut, lesbo- tai homo-opettajia leimataan vielä herkästi.

”Stigmavyöry harteilla toki saattaa olla hankala paikka istahtaa työpaikan kahvipöytään ja tokaista, että käytiin viime kesänä avovaimon kanssa Alastarossa mökkeilemässä, tiedättekö sen pienen mökkialueen siinä Säkylän kupeessa?” naisopettaja kirjoittaa.

Opettaja-lehden selvitys toi esiin, että ei-hetero-opettajat havaitsevat ja hyväksyvät erilaisuutta ympäristössään herkemmin kuin hetero-opettajat.

”Seksuaalinen suuntautuminen tuskin on riittävä peruste vetää kenestäkään sen suurempia johtopäätöksiä. Homoseksuaali voi olla ennakkoluuloisin tapaamasi ihminen ja heteroseksuaali avarakatseisin, ja toisinpäin”, eräs kirjoittajista muistuttaa.

Homottelua ei saa katsoa läpi sormien

Entä mitä pitäisi tehdä, että koulu olisi hyvä paikka myös ei-heteroille? Vastaajien mielestä homotteluun pitäisi puuttua kovemmin ja tehdä yhdenvertaisuus selvemmäksi.

”Itse olen huomannut, että kun pyrkii juttelemaan mahdollisimman monien oppilaitten kanssa kaksin, niin voi myötävaikuttaa tämän mielipiteisiin. On paljon nuoria, jotka eivät uskalla tuoda esille omia mielipiteitään vaan myötäilevät kavereitten ja luokan kingien mielipiteitä pelätessään itse joutuvansa kiusatuiksi.”

Kun nuorella on hyvä itsetunto, hän ei lähde mukaan kavereiden homotteluun. Silloin seksuaalisuuden suuntautumisesta on helppo jutella koulussakin. Kodilla on suuri merkitys mielipiteiden muokkaajana eli mitä isot perässä, sitä pienet edellä.

Homotteluun puuttuminen saattaa olla sitä paitsi otollisempi opetustilanne kuin se, että seksuaalinen suuntautuminen otetaan mekaanisesti esiin matematiikan tunnin ja äidinkielen tunnin väliin puristetulla terveystiedon neljäkymmentäviisiminuuttisella.

Tärkeintä on, että aihetta käsitellään eikä ohiteta. Kouluttajia voi pyytää esimerkiksi Setasta, jos opettajat itse eivät kykene antamaan tarpeeksi tietoa. Rohkeat vierailijat esimerkiksi Elävä kirjasto -hankkeesta voivat tehdä todella hienoa sivistyksellistä työtä.

”2000-luvun opiskelija on usein hyvinkin valveutunut ja halukas pohtimaan asioita ääneen, kyseenalaistamaan ja kyselemään; on erittäin harmillista, jos tämä tiedonhalu katkeaa opettajaan ja pedagogisten työvälineiden puutteeseen.”

Haasteena on lopettaa homoseksuaalisuuden eksotisoiminen, tehdä siitä arkista. Tässä auttaa, kun oppikirjojen esimerkkeihin saadaan muitakin kuin heteroydinperheitä.

”Kirjallisuudenhistoriasta voisi kärjistäen sanoa, että homous kelpaa vain ahdistuneen ja kuolleen runoilijan taudinkuvaan. Muissa, onnelliseen elämään johtavissa tapauksissa vaihtoehtona on heteroliitto”, äidinkielenopettaja kirjoittaa.

Opettajan tulee muistaa, ettei puhu automaattisesti pelkästään isästä ja äidistä tai ihastumisesta vastakkaiseen sukupuoleen. Kielenkäytöllä on paljon valtaa.

Tehdessämme juttua moninaisuudesta olemme törmänneet mielenkiintoiseen ongelmaan: sanoi niin tai näin, aina menee väärin. Olemme erehtyneet puhumaan sukupuolisesta suuntautumisesta, vaikka oikea termi on seksuaalinen suuntautuminen – tai ainakin oli vielä kuukausi sitten; hyväksytyt termit kun muuttuvat kaiken aikaa.

Ei ole korrektia puhua sukupuolenvaihdoksesta vaan sukupuolenkorjauksesta. Termi homo- tai hetero-opettaja on yhdelle kauhistus. Toista loukkaa puhuminen ei-heteroista.

Ei saa puhua suvaitsemisesta, koska se viestii ylemmyydestä. Eikä erilaisuudesta eikä hyväksymisestä, sillä erilaisuudesta puhuminen erottelee ja hyväksymisessäkin on alentava vivahde.

Väärin aseteltujen termien lisäksi haasteena on olla unohtamatta ketään. Homoista tai lesboista ei saa puhua muistamatta mainita biseksuaaleja. Ja jos muistaa mainita nämä kolme ryhmää, tekee pahan virheen unohtamalla transihmiset ja intersukupuoliset. Koska lehtikieli tarvitsee lyhyttä ilmaisua, apuun tulee onneksi kaikki edelliset ryhmät syliinsä sulkeva HLBTI-ihmiset – mutta kuka tietää toimittajan lisäksi, mitä termi tarkoittaa!

Uusia termejä tarjoiltiin, vaikka entisissäkin on oppimista. Olipa vastaajien joukossa sellainenkin, jonka mielestä ei pidä puhua seksuaalisuudesta vaan amorisuudesta.

Vaikka siis hyvää tahtoa riittäisi, sitä tulee araksi avaamaan suutaan, ja tämä tuskin palvelee vähemmistön etua. Ei kai seksuaalisesta suuntautumisesta vaikeneminen johdu siitä, että koska ei osaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä, kokee paremmaksi olla hiljaa?

Tiina Tikkanen

o kotiongelmat sekä opettajilla että oppilailla: päihde- ja mielenterveysongelmat, perheväkivalta, insesti

o köyhyys, se että ei ole varaa uusiin farkkuihin

o sairaudet

o poliittinen kanta

o uskonnollinen suuntautuminen

o ruotsin kielen opetus

o ikä

o epäsiisteys

o uskonnon huomattava näkyvyys peruskoulussa

o naisten asema herätysliikkeissä

o monikulttuurisuus pitää opettaa hyvässä valossa

o oma ahdinko ja osaamattomuuden tunne