Uskonnonopetus on ollut yksi perusopetuksen kulmakiviä Suomessa niin kauan kuin kaikille yhteistä opetusta on järjestetty. Yhtenä syynä on se, että lukemista ja kirjoittamista opettivat ensimmäisenä lukkarit. Luterilaisuudesta on muodostunut sitä kautta vahva pohja koko suomalaiselle yhteiskunnalle, ja siksi uskonto ja sen opettaminen koetaan Suomessa hyvin herkäksi asiaksi. Uskonnonopetukseen puuttuminen herättää aina voimakkaita näkemyksiä, mistä on hyvänä esimerkkinä jälleen kerran esille noussut keskustelu oppiaineen nimen muuttamisesta Ruotsin tapaan uskontotiedoksi.

Uskontotietokeskustelun taustalla on monikulttuurisuuden lisääntymisen koululle tuomat haasteet. Näyttää kuitenkin siltä, että tältä erältä oppiaineen nimen muuttaminen siirtyy. Monikulttuurisuus on kuitenkin tätä päivää ja Suomen kouluissa opetetaan jo yhtätoista eri uskontoa ja lisäksi elämänkatsomustietoa. Muslimioppilaiden osuus on kasvanut kolmen viime vuoden aikana voimakkaasti. Suurten kaupunkien kouluissa islam on noussut yhtä yleiseksi oppiaineeksi kuin toisen kansankirkon ortodoksinen uskonto.

Perusopetuslain mukaan kunnan on järjestettävä kouluissa oppilaiden enemmistön mukaista uskonnon opetusta. Laki edellyttää myös, että vähemmistöuskontoon ja -uskontokuntiin kuuluville, vähintään kolmelle oppilaalle, on järjestettävä heidän oman uskontonsa opetusta, jos oppilaan huoltajat sitä vaativat. Valtauskontoon kuulumattomien uskonnon opetus muodostaa kuitenkin yhä useammin ongelmia. Pätevien opettajien löytäminen on lähes mahdotonta, ja opettajina toimivien, eri kulttuurista tulleiden henkilöiden käsitykset koulunpidosta, oppitunneista ja päätösvallasta koulun asioihin saattavat vaihdella huomattavasti. Opetuksen sisällöstä eivät aina edes samaan uskontoon kuuluvat ole yksimielisiä, mistä esimerkkinä ovat shiiojen ja sunnien näkemyserot.

Ongelmana ovat usein myös opetusjärjestelyt, koska nykykouluja ei ole suunniteltu eri uskontotuntien pienryhmäopetusta silmällä pitäen. Tunteja joudutaan pitämään tiloissa, joita ei ole suunniteltu opetukseen, sekä koulupäivän päätteeksi.

Eri uskontokuntiin kuuluvien oppilaiden oman uskonnon opetus syö tuntikehystä ja on myös kallista. Tilojen lisäksi kustannuksia tuovat oppimateriaali ja kuljetukset. Vaikka ei-valtauskontoon kuuluvien opetuksen tarvetta on toistaiseksi vain etelässä ja suurimmilla paikkakunnilla, moni kunta joutuu jo nyt hankkimaan opetuksen ostopalveluna esimerkiksi naapurikunnasta. Aikoinaan päätetty kolmen samaan uskontokuntaan kuuluvan oppilaan raja onkin käsittämättömän alhainen. Se tarkoittaa käytännössä vieriopetusta, johon muissa aineissa on vain vähän mahdollisuuksia. Velvollisuus tällaisen ryhmän perustamiseen pitäisi olla selvästi korkeampi, esimerkiksi 10–15 oppilasta. Sekin on muussa opetuksessa varsin alhainen ryhmäraja.

Vastuu lapsen ja nuoren hengellisestä kasvatuksesta omaan uskontoon kuuluu ensisijaisesti vanhemmille sekä uskonnollisille yhteisöille. Tässäkin asiassa koulun tehtävänä on ainoastaan tukea.

Turku on pannut pakkolomalle ammatti-instituutin opettajat kahdeksi viikoksi, vaikka se on saanut valtioapuna 44 miljoonaa euroa ammatillisen koulutuksen järjestämiseen. Kaupunki ohjasi ammatti-instituutille kuitenkin vain 41 miljoonaa euroa ja lopuilla paikkasi budjettiaan. Rahaa kuluu muun muassa EU:n kulttuurikaupunkina oloon vuonna 2011.

Turku on esimerkki, miten kunnat sumeilematta väärinkäyttävät saamiaan valtionapuja, kun niitä ei korvamerkitä. Se on myös esimerkki siitä, että valtio antaa rahaa, muttei valvo sen käyttöä.

Opetusministeriön on herättävä Turun tapaiseen väärinkäytökseen, jonka tiedetään johtavan opiskelijoiden syrjäytymiseen ja opintojen keskeytymiseen. Ammatillinen koulutus on luvanvaraista. Siksi ministeriön on puututtava Turun tapaukseen lujalla kädellä ja sanktioitava se. Pahimmassa tapauksessa muuallakin aletaan elää kuin pellossa, mikä tarkoittaa nykymuodossa ”eletään kuin Turussa”.