|
”No mut hei, kuka muistaa Naurunuken?” Milla antoi katseensa kiertää dramaattisesti koko illallispöydän. Humalaiset silmät olivat laajentuneet muistamisen riemusta. Pöydän toisella puolella Alisa nosti kädet suulleen ja päästi tukahtuneen valituksen. Se oli oikeastaan yksi pitkä, korkea nuotti, joka päättyi pieneen vibratoon. ”Se oli aivan hirvee”, Alisa sanoi kämmeniensä muodostamaan onttoon tilaan. ”Mistä te puhutte?” Sami kysyi. ”Aivan hirvee”, Milla ja Alisa toistivat yrittäen lausua sanat samassa rytmissä, tyttömäisessä salaliitossa. Sami mumisi mielenosoituksellisesti ja vilkaisi Karria. Käyttäytyisivät, katse sanoi. Aikuiset ämmät. ”Onko se joku urbaani legenda?” Karri sanoi paetakseen Samin katsetta. ”Hirvee…” Naiset nauroivat ja vaikersivat yhteen ääneen. Sami huokaisi ja alkoi pyyhkiä servietillä viinitahraa liinasta. ”Tytöt varmaan osaa kertoa”, Karri sanoi ja haki katseellaan yhteishenkeä. ”Siis ettekö te koskaan muka kuulleet Naurunukesta?” Alisa kysyi ja katsoi miehiä vuorotellen. Karri pyöritti päätään ja yritti hakea Samista tukea. Tämä keskittyi viinitahraan. ”Naurunukke”, Milla aloitti juhlallisesti, ”on ehkä mun pahin lapsuudentrauma. Ihan tosi. Pahin.” ”On sulla pari muutakin”, Sami mumisi. Millan pupillit eivät värähtäneetkään Samin suuntaan, kun hän jatkoi: ”Naurunukke oli... joku murhaaja kai. Mörkö. Se vaani tän alueen metsäpolkujen varrella lapsia. Ja mä muistan…” Milla keskeytti ja ratkesi kikatuksensekaiseen valitukseen. Hän huiskutti kasvojaan samalla tavalla kuin silloin, kun puhui siitä, miten tyylittömästi joku mies oli lähestynyt häntä työpaikalla tai ravintolassa. ”Mä muistan kun mä kävelin kerran syksyllä liian myöhään kotiin tota rantatietä ja oli sähkökatko, silloin kun sellasia vielä oli. Se oli ihan pimeä se koko tie, ja yhtäkkiä musta tuntui, että siinä metsässä joku kulkee mun vierellä.” ”Voi ei”, Alisa sanoi kädet viinistä hohtavilla poskilla. ”Kuulitko sä sen – ” ”No en mä mitään naurua kuullut, mutta ei tarvinnutkaan. Mähän tiesin niiden juttujen perusteella, miltä se kuulostaa…” ”He-he-he”, Alisa auttoi konemaisella, monotonisella äänellä, mikä sai Millan ravistelemaan päätään ja huitomaan Alisan suuntaan. ”Mä juoksin kuulkaa niin etten oo ikinä juossut voi herra jumala mä olin ihan varma että se oli se…” ”Naurunukke”, Sami tuhahti viinilasiinsa. ”Mä muka näinkin, että siellä puiden seassa kulki sellanen hahmo, joka käveli silleen…” Alisa keskeytti Millan lauseen nousemalla pöydästä niin, että kaikki lasit läikähtivät. Hän alkoi kävellä omituisesti nykien edes takaisin pöydän päädyssä. Liike toi mieleen mekaanisen lelun, jonka yksi ratas oli vinksahtanut. ”Just noin”, Milla huusi, ja Alisan pantomiimi loppui naurukohtaukseen. ”Mä en nukkunut sinä yönä ollenkaan, kun mä koko ajan pelkäsin että jos mä katon ikkunaan niin se on siellä ja se alottaa sen…” ”He-he-he.” ”Nyt lopetat, Alisa. Tai mä en nuku tänäkään yönä.” Alisa istui nauraen pöytään ja laski kätensä Millan käden päälle. ”Etköhän sä nukuttua saa”, Sami sanoi ja hymyili ilottomasti. Milla pyyhki kyyneleitä silmistään. Oli äkkiä helppo kuvitella tuo sama ele tässä samassa tilassa silloin, kun ei ollut vieraita. ”Miksi se käveli noin?” Karri kysyi. ”Mistä mä tiedän?” Milla sanoi. ”Se oli jotenkin… niin ku joku…” ”Vammanen tai… vieteriukko”, Alisa täydensi. ”Päälle jäänyt vieteriukko.” ”Hirvee.” Milla hymyili ja naurahti vielä kerran laiskasti. Pettyneenä, ettei riemua riittänyt pidempään. ”Puhuivat, että niissä rannan ränsistyneissä huviloissa eli ennen joku hullu mies, jolta puuttui kokonaan polvinivel. Yhtä suoraa luuta vaan. Joku ihme epämuodostuma.” Milla laski käden pöydän alle, ja saattoi arvata, että hän tunnusteli polveaan. ”Oli nyt mikä oli”, hän sanoi. ”Lasten juttuja.” ”Niinpä”, Alisa sanoi. ”Meidän Iineskin pelkäsi pienenä Karrin karvahanskoja. Näki niistä painajaisiakin.” Seurasi laiska naurunremakka, sitten hiljaisuus. ”Jahas”, Sami sanoi ja tyhjensi viinilasin yhdellä kulauksella. ”Pitäiskö meidän miesten käydä vähän haukkaamassa happea.” ”Mikä ettei”, Karri vastasi ja alkoi miettiä puheenaiheita. Työjuttuja, naisjuttuja. Sami ei luultavasti ollut tarpeeksi humalassa avautuakseen taas kahdesta thaihuorasta, joista toinen oli saanut spermaa silmään ja pyytänyt lisämaksua. Siitä oli sentään seurannut viime kerralla hyvä keskustelu. Uskollisuus, syyllisyys, miesten ja naisten väliset erot. Sami leikkasi kaksi Cohibaa. Milla ja Alisa alkoivat puhua entisestä opettajastaan, jonka Karrikin muisti. Hän ja Sami olivat olleet nykyisten vaimojensa kanssa samassa koulussa, kaksi vuotta ylemmällä luokalla. Alisa ja Milla olivat olleet hyvät ystävät yläasteelta saakka. Karri ja Sami olivat kouluaikoina havainneet toistensa olemassaolon, ei enempää. He pysyivät auttamattomasti ulkopuolisina näissä illanistujaisissa, joiden vuoksi Karri ei olisi välittänyt ajaa Helsingistä asti. Koko asumalähiö oli muuttunut. Karri ei ymmärtänyt, kuinka Milla ja Sami saattoivat asua lapsuuden raunioilla. ”Ei siellä takkia varmaan tarvi”, Sami sanoi ja ojensi sikarin. Elokuinen ilta oli pimeä. Sami istui viltti harteilla, poltti sikariaan ja tuijotti metsään, jonka takana kohisi meri. Päivällä sen saattoi nähdä lehmusten ja kaatuneiden runkojen välistä. Nyt kaislojen havina vain kuului, tuoksui. ”Mites töissä?” Karri sanoi. Sami lopetti henkosen kesken. ”Mitäs siellä”, hän vastasi. ”Fudut.” Karri naurahti, mutta Samin humalainen jurotus pysyi. Viltin päälle oli pudonnut tuhkaa. ”Ihan tosi?” Karri kysyi. Sami imi sikaria, kunnes tulipää näytti varoitusvalolta, antoi sitten savun kohota suusta. ”Jep.” Hiljaisuus oli piinallinen. Se kohisi tuulta kuin suuri aalto olisi lähestymässä jostakin kaukaa. Heidän ympärillään oli talo, jonka pyörittämiseen vaadittiin rahaa. Mureneva linna. ”Onko se varma?” Karri kysyi. Samin nenä tuhisi harmaata savua. ”On se.” Hiljaisuus. ”Voi paska. Tietääkö Milla?” ”Tietää.” ”Mitäs se?” Sami kohautti hartioitaan. ”Nauraa”, hän sanoi. ”Ainahan se on mulle nauranut, vaikka pääsee joka joulukuussa Shanghaihin shoppailemaan.” Karri katui, että oli kysynyt töistä. He olisivat voineet kuunnella kaislojen havinaa ja laiskoja aaltoja, pimeyttä joka ei ollut enää kesä, ei vielä syksy. Nyt se havisi kuin vaatien puhetta. ”Maailman vittumaisin ase”, Sami sanoi. ”Naisen nauru.” Hän laittoi käden muniinsa. ”Lamaannuttaa.” Karri nyökkäsi. Hän katsoi metsän pimeyttä ja ajatteli Samia työmatkalla. You hurt my eye, you pay more. Se olisi mennyttä elämää, sekin. Kun he palasivat sisälle, Milla katsoi heitä olkansa yli rutiininomainen hymy kasvoillaan. Katse oli jonkin keskeytyneen puheenaiheen kuvissa. ”Sikarimiehet”, Alisa sanoi ja alkoi kikattaa. Milla kuiskasi jotakin, mikä sai naiset nauramaan kyyneleet silmissä. Aamuyöstä Karri oli liian humalassa. Hän pelkäsi sanovansa ääneen, että oli todella pahoillaan. Pahoillaan murenevasta linnasta, elämän kohtuuttomuudesta. Ja siitä, mitä hänen ja Millan välillä tapahtui vierailun päätteeksi vuosi sitten, kun Alisa oli mennyt nukkumaan ja Sami sammunut sohvatuoliin. Ei hän ollut voinut tietää, että Alisa vain halusi nauraa. Lamaannuttaa. Sami oli istunut siinä koko heidän humalaisen ähellyksensä ajan, kuin ajatuksiinsa uppoutunut gorilla. Tai auton takapenkille nukahtanut pikkupoika, joka luotti, että vanhemmat tiesivät, mihin tie vie. ”Kertoiko Milla?” Karri kysyi penkoessaan hammasharjaa laukusta. ”Että Sami saa fudut?” Alisa istui vierashuoneen peilipöydän edessä ja hieroi voidetta käsivarsiinsa. ”Ei.” Liike ei pysähtynyt. Voide levisi, teki käsivarsien ihon kiiltäväksi kaikkialla, mihin koski. ”Sami sanoi että Milla halveksii sitä.” Alisa huokaisi. ”Ei se mitään halveksi. Huolissaan voi olla. Lasten takia.” ”Mäkin olen vähän huolissani.” Voidetta hierova käsi pysähtyi. ”Älä sä Millasta huolehdi”, Alisa sanoi ja katsoi Karria peilin kautta. Karri katsoi takaisin ja tajusi, että he puhuivat Millasta aina näin. Peilin kautta. Karri pesi hampaat ja jätti vessan vetämättä, etteivät Millan ja Samin lapset heräisi. Kun hän tuli takaisin pimeään vierashuoneeseen, Alisa seisoi keskellä lattiaa ja katsoi ikkunasta ulos, hartiat lysyssä ja kädet ristissä rintojen päällä. ”Tuolla on joku”, tämä sanoi. Karri sulki oven ja katsoi ikkunaan. ”Missä muka?” ”Kato nyt. Tuolla seisoo joku.” Karri käveli peremmälle ja katsoi pimeää pihaa. Hän näki vain itsensä ja Alisan kuvajaisen. Pihapensaiden muodot katulamppujen hohteessa. ”Ei siellä mitään ole.” ”Onpas.” Alisa tuli hänen vierelleen ja osoitti mustaa puunrunkoa pihan reunalla. ”Saarnin vieressä. Se liikkui äsken.” Karri meni lähemmäs ikkunaa. Hän näki muhkurat, jotka saattoi tulkita ihmiseksi, jos niin halusi. ”Sä näet omias”, Karri kuiskasi. ”En piru vie näe. Se liikkui.” ”Joku Samin pihaviritelmä. Tuuli heiluttaa.” Karri piti katseensa mustissa muodoissa, odotti liikahdusta. ”Ei se liiku”, hän sanoi. Sitten se liikkui. ”Kato nyt”, Alisa sähähti ja perääntyi ikkunalta. Se, mikä oli juuri näyttänyt puun muhkuroilta, liikkui nyt pihan poikki nykivin askelin kuin olisi raahannut perässään jotakin. ”Jumalauta”, Karri mutisi ja seurasi hahmon liikettä, kunnes hänen otsansa kosketti ikkunan viileää lasia. Kylmyys levisi heti sormenpäihin asti. Varjo katosi jonnekin talon nurkan taakse. ”Käy sanomassa Samille”, Alisa sanoi ja puristi Karrin olkapäätä. ”Ehkä se lähti.” ”Mee nyt.” Karri katsoi katulamppuja pihan ulkopuolella. Kerrostalojen mustaa seinää kaukaisuudessa. Siellä paloi vielä muutama valo, kuin kynttilänliekki. Lähiökaksioiden pienet murhenäytelmät, muovimattojen nauravat saumat ja likaisenkeltaiset valot. ”Tai muuten mä meen”, Alisa sanoi. ”Hyvä on.” Karri käveli vierashuoneesta ja sulki oven takanaan. Hän kuuli lukon käyvän, kun Alisa varmisti, että oli turvassa peilinsä ja voiteidensa kanssa. Käytävän pimeys esti liikkumasta päättäväisesti. Karri haparoi seinien valkoista ja kuvitteli taulut päivänvalossa. Sama paikkahan tämä oli. Se, jonka eteiseen he olivat tulleet ja poskisuudelleet merkiksi siitä, ettei enää oltu kakaroita, että oli opittu aikuisiksi. Karri astui ensimmäiselle portaalle, kiipesi ottaen tukea kaiteesta. Hän näki loikkivan hahmon jälkikuvan mielessään ja ajatteli naisten naurua. Portaiden yläpäässä Karri pysähtyi. Makuuhuoneesta kuului ääni. Ynähdys, yskähdys. Millan ääni. Karri käänsi katseensa ja näki, että joku istui pöydän ääressä. Hänen ihonsa kiristyi, vatsa muuttui kiveksi. Hahmo oli ollut siinä koko ajan. Aivan kuin puussa kiinni. ”Terve”, ääni sanoi. Karri seisoi paikallaan, liian kauhuissaan, jotta olisi osannut selittää, miksi hiiviskeli, kuunteli Millan ynähdyksiä. ”Laita valo päälle vaan.” Karri haparoi seinää, sai valon päälle. Sen kellertävä hohde paljasti Samin, joka oli kuin taikinamöykky, lätkäisty raivon puuskassa tuoliin kiinni. Väsymys ja humala olivat painaneet oikean silmäluomen alas. Toinen silmä tiirasi päin. ”Pihassa on joku”, Karri kuiskasi. Sami huokaisi raskaasti. ”Istu alas”, hän sanoi. ”Dokataan.” Karri katsoi makuuhuoneen ovea, sitten Samia. Tämän leuka oli punaviinistä kostea. Paidalla oli viinitahroja. ”Ihan tosi. Tuolla hiippailee joku.” ”Istuisit nyt.” Karri päästi kaiteesta ja käveli pöydän ääreen. Sami alkoi kaataa lasia täyteen ennen kuin hän ehti istua alas. Se oli Millan lasi, mutta mitä väliä enää tässä vaiheessa. ”Se voi olla joku kerrostalojen narkkari”, Karri sanoi. Sami naurahti. ”Teidän pitäis laittaa liiketunnistimet tai – ” ”Se vitun Naurunukke”, Sami keskeytti. Sanoja seuraava hiljaisuus kuhisi, kuin jossakin nurkassa olisi väreillyt pallosalama, joka ei ollut löytänyt purkautumistietä. ”Haluutko sä kuulla?” Sami kysyi. Karri ei ollut varma. Kun hän kosketti viinilasia, mielessä välähti ajatus Millan huulista, kädestä joka vaelsi pöydän alle ja kosketti polvea. ”Se ei ollut alun perin mikään vitun Naurunukke. Eikä se ollut mikään psykopaatti tai mikään…” Sami heilutti kättään ilmassa. Sormet olivat veltot. ”Se oli sellanen vitun ruipelo. Naurunaamariksi sitä sanottiin. Se sen nimi alun perin oli.” Karri vilkaisi makuuhuoneen ovea. Hän olisi osasyyllinen, jos Milla ja lapset heräisivät. ”Se yritti olla kaikkien kaveri, mutta kukaan ei todellakaan halunnut olla sen kanssa. Sen fillarin kumit puhkottiin ja se jätettiin keväällä jäälautalle, kaikki vaan vilkutti rannalta. Mut aina se vaan nauroi.” Sami joi lasin tyhjäksi yhdellä kulauksella ja kaatoi lisää. ”Sit me päätettiin että laitetaan sille naurulle piste. Me mentiin yhteen niihin rannan autiotaloihin ja otettiin Naurunaamari mukaan. Me sanottiin sille ettet uskalla mennä tonne kellariin, että siellä on kuollu ihmisiä. Totta kai se meni.” Karri yritti keskittyä, muttei saanut ajatuksiaan irti pihalla liikkuneesta hahmosta. Hänen mielessään se loikkasi metsään, nousi ilman, liisi kaatuneiden puunrunkojen yli ja viisti kaisloja. ”Me…” Sami keskeytti ja tuijotti eteensä. Karri katsoi kasvojen kumimaista ihoa, jonka alla lihakset nytkähtelivät. Kaukaisten muistojen refleksit. ”Ne salpasi sen kellarin oven. Ne sanoi että sä jäät sinne nyt niiden kuolleiden kanssa. Katotaan vittu naurattaako.” Sami joi, ravisti lasia niin, että sai viimeisenkin pisaran. ”Se oli siellä koko yön”, hän mutisi. ”Ja kun ne seuraavana päivänä tuli sinne paikalle, se ei enää nauranut. Sen jälkeen se ei enää nauranut. Sitä alettiin pelätä. Kunnioittaa.” Karri ei halunnut enää koskea viinilasiin. Sen pinnalla hänen ja Millan mikrobit sekoittuivat toisiinsa. Hetken hän oli varma, että Sami oivaltaisi sen jonkin humalaisen aistiherkkyyden vallassa. Tämä kuitenkin vain katsoi pöydällä lepäävää kättään kuin vierasta olentoa. ”Siitä ne tuli ne jutut, joita ämmät vieläkin lässyttää. Lässyn lässyn.” Karri laski katseensa Samin käteen. Punaisiin tahroihin, jotka tummuivat peukalotaipeessa tummiksi fraktaaleiksi. Jääkaapin oven kahvassa oli tahra myös. Ja lattialla. Makuuhuoneesta johtavat varpaanjäljet. Ne näyttäisivät ankeilta aamulla, kun auringonvalo hohkaisi puisten kaihtimien läpi. Millan voihkaisu kuului taas. Nyt se vaelsi seiniä pitkin pidempään, tuntui kylmänä värinänä Karrin selkärangassa. ”Milla ja…” hän aloitti, muttei saanut sanottua muuta. ”Ei ne herää”, Sami sanoi ja kuulosti äkkiä vesiselvältä. Karrinkin humala oli poissa. Noin vain. Hän näki keittiön ja keltaisen valon ja Samin käden huumaavan selkeyden tilassa, joka soitti korvakäytäviä kuin veden alla olisi ollut. Hukkumisen helinä, varoitusääni. Hän nousi tuolilta hitaasti. ”Ei ne enää herää”, Sami toisti. Hänen kätensä haparoi viinilasia. Kuin sokean käsi. Kellarin pimeyteen tottuneen käsi. Karri kääntyi hitaasti ja käveli portaat alas. Samin varjo ei seurannut. Portaat tuntuivat antavan periksi joka askeleella. Hän avasi vierashuoneen oven, pakotti Alisan pakkaamaan. Ravisti hartioista, kun ei puhe kerran auttanut. He kolistelivat laukkuineen ulos takaovesta, kävelivät pensaiden ja saarnin ja kirsikkapuun ohi portille, sieltä autolle, joka oli pysäköity talon eteen, kadun puolelle. Alisa nyyhkytti ja syytteli koko matkan niin, ettei kaislojen ja aaltojen kohinaa kuullut. Autossa Alisa hakkasi Karrin olkapäätä ja käsivartta, joka oli jännittynyt rattia vasten. Edes lapsille ei sanottu hyvästejä. Lässyn lässyn. Kun Karri käynnisti auton, hän näki taustapeilistä murenevan linnan ja sen ainoan valaistun ikkunan. Ruudussa näkyi yksinäinen miehen hahmo. Kun siristi silmiä, saattoi nähdä, että hartiat hytkyivät. Kramppimaisesti, luonnottomasti, kuin jollakin sirkuksen mekaanisella nukella. Se oli arvoituksellinen liike. Ehkä itkua. Ehkä naurua. Kun Alisa vihdoin uskoi, että oli ollut pakko lähteä, hän soitti poliisille hysteerisesti huutaen. Karri ei pysäyttänyt autoa. Hän painoi kaasua, vilkuili taustapeiliä ja oli näkevinään takavalojen hehkun tavoittamattomissa hahmon, joka loikki auton perässä tien katkoviivoja pitkin. Kevyesti, sinnikkäästi, kuin syliin vaatien. Lapsuuden raunioista heränneen pojan painoton varjo.
|
![](javascript:pichref="142446.jpg"; document.images["largeimageimg"].src = pichref; document.images["largeimageimg"].src = pichref; setobjectonscreen("largeimageWindowContainer",10,33); showlayer("largeimagewintop"); showlayer("largeimageWindowContainer"); showlayer("largeimageContentArea"); currentContainer="largeimageWindowContainer"; handleContainerMouseDown();)
